Vuosi alkoi vastatuulessa

Heipparallaa taas. Kuluneet kuukaudet ovat vierähtäneet nopeasti, minkäpä muun kuin juoksuharjoittelun merkeissä. Blogin kirjoittaminen on kuitenkin ollut retuperällä, joten nyt vuorossa on pitkä sepustus menneiden kuukausien kuulumisia. Kauteni siis päättyi pieleen menneeseen Vantaan maratoniin, jonka jälkeen pidin reilun kolmen viikon ylimenokauden. Maraton oli kova rääkki kropalle, ja onnistuin saamaan oikean nilkan jonkinlaiseen lukkoon. Pari päivää maratonin jälkeen kului kärvistellessä kipeän jalan kanssa, jolle ei akuuttivaiheessa pystynyt varaamaan edes painoa. Niin kova kipu oli, että olin kaksi päivää sairaslomallakin. Kävin luottofyssarin pakeilla, ja kuin ihmeen kaupalla (jälleen kerran ei voi kuin ihailla asiansa osaavaa kaveria) kipu jäi vastaanottotilan hoitopöydälle. Nilkkanivelessä oli liikerajoite, kansankielellä lukko, joka lähti oikeanlaisella manipulaatiolla avautumaan.

Sitten olikin aika aloittaa harjoituksia. Elettiin marraskuun ensimmäistä viikkoa, kun tein ensimmäisiä harjoituksia juoksun saralla. Paluu juoksuun oli helppoa - tämä varmaankin siitä syystä, että olin ylimenokaudella tehnyt paljon kaikkea muuta täyslevon sijasta. Muun muassa kävelylenkkejä ja sisäpyöräilyä. Tatsi oli siis tallella. Ensimmäinen viikko meni lähinnä treeniin totuttelussa, kilsoja kertyi 79. Marraskuun 13. päivä tein kuitenkin jo 10 x 400 m vetoharjoituksen, kierrokset olivat noin 1:20 luokkaa. Tiedän, melkoista nössöilyä, mutta tarpeeksi rankkaa minulle. Viikonloppuna olikin sitten jo edessä #breakingheko -spesiaali, eli 30 km reipasta. Vauhti oli määritelty 10-15 % tavoiteltua maratonin kisavauhtia hitaammaksi. Minun kohdallani se merkitsisi 4:25-4:15 min/km. Etukäteen koin hiukan epäilyksiä siitä, miten koettelemuksesta suoriutuisin, mutta ihan hyvinhän se meni. Ensimmäinen kova harjoitus kuukauden löysäilyn jälkeen oli kuitenkin shokki elimistölle, ja lenkin jälkeen makasin voimattomana eteisen lattialla jalat kohti kattoa. Hieman jopa yökötti miestä. Tähän olisi kuitenkin syytä tottua, sillä moinen harjoitus tulisi toistettavan valmistavan jakson aikana lähes viikoittain.

Viikko tästä eteenpäin juoksin saman harjoituksen Konstan kanssa Asikkalan kirkolta kohti Pulkkilanharjua. Syke ylitti reilusti määrätyt rajat, mutta treeninä lenkki oli todella hieno. Yhteisharjoitukset kun tuppaavat olemaan minulle harvinaista herkkua. Sitten saapuivat lumisateet, jotka merkitsivät Lahdessa auraamattomia katuja. Oli aika siirtyä juoksumatolle. Järjestyksessään kolmas kolmikymppinen kulki todella hyvin, ja keskisyke oli 11 lyöntiä viikon takaista vastaavaa treeniä alhaisempi. Matolla se toki on aina helpompaa, ja yritin kompensoida tätä lisäämällä vauhtia. Yritin juosta samaa treeniä uudestaan viikon kuluttua Padasjoella, mutta talviset olosuhteet tekivät sen lähes mahdottomaksi, sillä nastakengät olivat jääneet Lahteen. Päätinkin juosta saman treenin normaalina rentona pitkänä.

Kaikki sujui hyvin kymmeneen kilometriin asti. Tuolloin tuli koko lenkin ainoa tienylitys jäisen asfaltin poikki. Ja ennen kuin ehdin tajutakaan mitä tapahtui, olin turvallani ajokaistalla. Tai vasemmalla kyljelläni, vasen polvi repeytyneenä auki jäiseen tienpintaan. Myös trikoisiin tuli polvilumpion menevä reikä, ja vertakin vuoti jonkun verran. Olin kuitenkin saanut otettua vasemmalla kädelläni vastaan, joten törmäys ei ollut hirveän voimakas. Pysähdyin tutkailemaan tilanteen vakavuutta. Polvi oli toki julman näköinen, mutta mitään ei ollut mennyt (ihoa lukuun ottamatta) rikki. Kahmaisin lumihangesta kourallisen pyyhkäisten polveani, ja kiedoin kaulassani olleen putkihuivin jalan ympärille. Päätin, että jos ei tee kipeää niin juoksen lenkin loppuun. Niin myös tein. Vasen lonkka tosin särki hieman pitkistä seuraavana aamuna, mutta tuntemukset häipyivät ennen pitkää.

10.12. maanantaina ennen työvuoroa tein kovan vetoharjoituksen matolla: 12 x 1000 m 2 min palautuksilla. Vetojen vauhdit olivat 3:30, kaksi viimeistä 3:25 ja 3:18. Rankkaahan se oli, mutta yllättävän kivuttomasti sujui. Kovissa treeneissä auttaa aina ajatus siitä, että joku muu treenaa samanaikaisesti takuulla sinua kovemmin.

Treenit jatkuivat jouluun saakka hyvin. Vielä 22.12 juoksin todella hyvävauhtisen kolmekymppisen matolla, vauhti oli säädetty 14,4 - 14,6 km/h ja keskisyke vain 147. Jouluaaton keräsin voimia tuleviin koitoksiin, ja olin suunnitellut lähteväni tapaninpäivänä tekemään pitkää lenkkiä Konstan kanssa. Kuluneet viikot tuntuivat vieläkin jaloissa, muun muassa pohkeet olivat hieman voimattoman oloiset. Väsymyskin painoi, ja nukuin tapania edeltävän yön hyvin. Vähän liiankin hyvin, sillä heräsin puoli tuntia ennen sovittua kohtaamisaikaa. Jostain selittämättömästä syystä puhelimen herätyskello ei ollut soinut, joten minulla oli tasan 30 min aikaa vaihtaa vaatteet, haukata jotain ja juosta reilu 4 km Nyystölän koulun risteykseen. Aamupala jäi kahvin tasolle, ja alkuverkka tekemättä. Sydän hakkasi kuin pienellä sialla viilettäessäni pitkin maantietä kropan vielä herätellessä itseään. Toki olisin voinut ilmoittaa Konstalle etukäteen, että nyt en ehdi sovittuun kellonaikaan paikalle, mutta uskoakseni hän ei pidä puhelinta mukana lenkillä. Ja koko tilanne nolotti ja vitutti minua itseäni siihen malliin, että parasta olisi vain pistää töppöstä toisen eteen.

Saavuin noin viisi minuuttia sovittua aikaa jäljessä, ja Konsta juoksikin minua vastaan. Selitin nolostuneena aamuiset kommellukseni, ja jatkoimme treeniä. Syke laski hieman, ollen kuitenkin edelleen turhan korkealla koko treenin ajan. Kiersimme Tarusjärven lenkin myötäpäivään, ja kotiin saavuttuani kello näytti matkaksi 26 km. Merkille pantavaa oli se, että molemmat lonkankoukistajat olivat treenin jäljiltä aivan loppu, eritoten oikea puoli. Vasemman iliopsoaksen olen reväyttänyt marraskuussa 2016, ja se vaivasi minua lähes vuoden tapaturman jälkeen. Tuokin vastoinkäyminen sattui liukkaalla kelillä, joten epäilykset heräsivät: olinhan nytkin juossut 14 km auraamattomalla metsätiellä ilman nastoja. Nyt kipuiluun ei liittynyt kuitenkaan mitään selvää "nykäystä" tai revähdyksen tunnetta, toisin kuin pari vuotta sitten. Mylläsin foamrollerilla ja tennispallolla lantiot auki, ja nukkumaan mennessä ei lonkat enää vaivanneet. Aamulla herätessäni oli oikea puoli kuitenkin todella kipeä, ja sängystä nouseminen sattui.

Työt alkoivat 27.12, ja samana päivänä kokeilin juosta matolla 12 km. Tein kunnon alkuverkat ja lämmittelyn, eikä lonkka haitannut juoksua. Olin suunnitellut lähteväni Jyväskylään uudenvuodenjuoksuun, joten tein varmuuden vuoksi crosstrainerilla perjantain treenit. Lauantaina juoksin 3 x 2000 m matolla (3:30, 2 min palautukset), eikä lonkassa tuntunut mitään kummallista. Kuitenkin sunnuntaina pitkää lenkkiä aloittaessani oli koko oikea puoli lantiosta todella kipeä, lähes voimaton. Juoksinkin vain 6 km, ja päätin harkita osallistumistani kisaan uudelleen. Mutta mihinpä juoksija tavoistaan pääsee: aattona klo 18 löysin itseni viivalta Jyväskylän Paviljongin edustalta. Olin tunnustellut lonkankoukistajia alkulämmöissä, eikä tuntuma ollut hassumpi. Jalassa minulla oli Hokan Tracerit, koska en kisaamiseen sopivia nastureita omista. Päättelin myös, että reitti olisi edes osittain hiekoitettu. Itse kisa oli kunnon mukainen räpellys: keskivauhti 3:40, ja keskisyke 177. Kympin aika 36:19 ja sijoitus viides. Ihan ok noteeraus tuolla reitillä ja tässä vaiheessa vuotta. Lonkka ei ottanut kipeää, ainakaan heti kisan jälkeen, mutta kuten odottaa saattoi, kiristyivät lantion seudun lihakset aika tavalla.

Seuraavan päivän pidin lepoa, ja loppuviikon lauantaihin asti tein korvaavaa. Viikonloppuna juoksinkin taas 15 km pk 2:sta matolla, ja sunnuntaina 20 km jalkojen huuhdontaa. Maanantaina ennen töitä lähdin tekemään aamulenkkiä, mutta käännyin ympäri jo muutama sata metriä lähdön jälkeen, sillä kipu lonkankoukistajassa oli palannut korkojen kera. Nyt se säteili sisäreidessä polveen asti. Annoin kipukohtiin kylmää ja Voltarenia, sekä aloitin Burana-kuurin. Varovasti venytellessä koko oikea puoli lantiosta oli kireä kuin viulunkieli. Tuolle päivälle oli tiedossa iltavuoro, joten ehdin lenkin peruuntumisen johdosta hoitaa jalkaa hyvin ennen töihin lähtöä. Ja niinpä juoksut jäivät jälleen sikseen, ja aloitin toistaiseksi määräämättömän pitkän crosstrainer-kuurin.

Tosimies tekee itsediagnoosin, ja kehtaan väittää olevani siinä jo melkoisen etevä. Tunnen varsinkin alaraajojen lihaksistoa hyvin, sattuneista syistä... Ja niinpä tulin siihen lopputulokseen, että lonkan seudulla kirraavat lihakset olivat adductor longus ja magnus, eli reiden lähentäjälihakset (on niitä muitakin, mutta nämä ovat isoimmassa roolissa), sekä itse iliopsoas. Hauska tietää: Lihas koostuu kahdesta tai kolmesta lihaksesta, riippuen yksilöstä. Psoas major ja iliacus ydistyvät toisiinsa kiinnittyessään nelipäiseen reisilihakseen, josta nimi iliopsoas tulee. Mutta tämä kolmas lihas nimeltään psoas minor on arviolta vain 50 %:lla väestöstä. Syytä tähän ilmiöön ei tunneta. Pieni lannelihas lähtee selkä- sekä lannenikamien rungosta ja kiinnittyy suoliluun peitinkalvoon. Kenties minulta tuo lihas löytyy, aiheuttaen jumeja lantion seudulle? Mitä enemmän liikkuvia osia, sen suurempi riski että jokin ei toimi. Joka tapauksessa, lähentäjiin kohdistuvat testiliikkeet aiheuttivat jumitusta nivusiin pallien lähelle. Eksentrinen jalan lasku puolestaan juili ylös etureiteen. Tennispallolla hieromalla löysin muutaman todella makean "solmun" sisäreidestä ja lonkan etupuolelta. Aikani kärvistelin, kunnes varasin jälleen ajan FootFysio Mikko Poutiaiselle. En haluaisi ottaa tavaksi, vaikka todella mukava ja asiantunteva kaveri kyseessä onkin. Sain ajan vasta viikon päähän, 18. tammikuuta.

Vastaanottopöydällä makoillessani tehtiin liikkuvuuden testausta. Ja puoliero oli aivan uskomaton, oikea puoli otti vastaan melkein joka suuntiin. Manipuloinnilla saatiin kuitenkin puolieroja tasoittumaan, jonkin verran. Sain ohjeet kotona tehtäviin harjoituksiin, eli lihasten aktivointiin ja venyttelyyn. Kävi myös ilmi, etten ole vielä eläessäni venytellyt kertaakaan lonkankoukistajia oikein... Sain myös luvan testata juoksua. Kontrollikäynti varattiin 2. helmikuuta lauantaille, harmillisen pitkän ajan päähän. Crosstrainerilla hinkkaus siis jatkui, mutta nyt jo otin mukaan hieman hölkkää. Ensimmäinen testi aiheutti vielä selvää kipua, mutta se heltyi loppua kohti. Liike on lääke, ja pehmytkudosvaivoissa on lajiin palaaminen usein parempi vaihtoehto täyslevon sijaan. Se tehostaa aineenvaihduntaa ja poistaa kuona-aineita, eikä pientä kipuakaan kannata pelästyä. Se on merkki siitä, että elimistö pyrkii paikkaamaan ongelmakohtaa ylläpitämällä pientä tulehdusta. Metsään mennäänkin siinä vaiheessa, kun akuuttivaiheen jälkeen kivun jatkuttua esim. kolme viikkoa yritetään tuntemuksia peittää napsimalla särkylääkettä. Ipubrofeiini nimittäin häiritsee tätä paranemisprosessia merkittävästi. Niinpä kannattaakin vain yrittää palata lajiin, hieman kipua vasten tehden. Olettaen että tiedät oireidesi alkuperän ja aiheuttajan. Joku muu saattaa olla eri mieltä, mutta itse hoidan hommat näin. Ja tulosta syntyi: parin viikon ajan totuttelin paikkoja juoksuun, vaikka oikeastaan joka kerta sattui. Oireet eivät kuitenkaan pahentuneet, vaan kerta kerralta mentiin parempaan suuntaan. Sisäreisi oli lopulta ainoa paikka, mikä hankaloitti askellusta, poistaen siitä siihen kuuluvan rentouden. Kävinkin vielä hierojalla, ja lihaskireys otti ison askeleen kohti parempaa. Perjantai-iltana 1.2. juoksin matolla reilut 12 km, ja tilanne oli jo lähes normaalin tuntuinen.

Lauantaina 2. helmikuuta oli vuorossa kontrollikäynti. Puoliero oli enää hyvin pieni, mutta lantiokori oli silti kiertynyt eteenpäin oikealta puolelta. Selällä maatessa lantion luuharjaksia tunnustellessa oikea olikin selvästi ylempänä. Jälleen kuin taikaiskusta puoliero saatin nollattua muutamilla yksinkertaisilla manipulaatioilla, jotka kaiken lisäksi suoritin minä itse. On se fysioterapia ihmeellistä! Totesimme yhdessä tuumin, että tarvetta jatkohoidolle ei enää ole, vaan saan palata noudattamaan harjoitusohjelmaa. Suuntasinkin saman tien salille tekemään pitkää harjoitusta juoksumaton ja crosstrainerin sekakäytön voimin. Konsta olikin jo aiemmin vinkannut minulle, miten peruskuntoharjoittelun osuutta voi kasvattaa vastaavanlaisella metodilla: esim. kolmen tunnin treenin voi tehdä siten, että vuorottelet crossaria ja mattoa aina puolen tunnin annoksina. Saat vietyä enemmän treeniä viikkotasolla ilman juoksun kuormittavuutta. Juoksu yksinään on kovaa kropalle, ja sydänhän ei tiedä millä tavalla sitä treenataan. Peruskuntoarjoittelu on kuitenkin sydämelle ja hengitys- sekä verenkiertoelimistölle parasta mahdollista treeniä, ja sen osuutta voi melko turvallisesti kasvattaa. Tätä harjoitusfilosofiaa (juoksumaton sekä lajinomaisen korvaavan treenin 50-50 yhdistelmää) kutsun leikkisästi nimellä Vilkmanin metodi, The Vilkman Method.

Ja tosiaankin, tein sen kolme tuntia yhtä soittoa 131 keskisykkeellä. Tilanne oli jo täysin normaalin tuntuinen, ja tuon treenin jälkeen (jossa juoksun osuus reilut 18 km) tiesin paluun harjoitusohjelmaan olevan ajankohtainen.

Mitäpä tästä opimme? Perusasioiden tärkeyden. Niinkin yksinkertainen asia, kuin alkuverryttelyn puute sai aikaan kuukauden kestävän lihaskireyden, joka vaati pajon aikaa (ja rahaa) lauetakseen. Jos alkaisin laskea fyssarikäynteihin ja varusteisiin kuluneita euroja, en varmaan nukkuisi kuukausiin. Mutta niiden avulla pysyn (suhteellisen) terveenä ja juoksukuntoisena, joka on minulle oikeasti korvaamattoman tärkeä asia. Palatakseni vielä lihasjumin alkuperään, myös nesteytyksen puute on varmasti ollut omiaan oireiden kehittymiselle. Nestehukka nimittäin altistaa lihaskrampeille. Mutta suurin syy lienee ollut nastakenkien puute: kuvitelkaa, että alusta on pehmeä ja pitämätön. Ryhti painuu kasaan, lantio romahtaa istuvaan asentoon. Lonkankoukistajat ovat lyhentyneessä tilassa, ja jokaisella askeleella tapahtuu pieni lipsahdus taaksepäin ponnistusvaiheessa. Voima ei pääse välittymään alustaan, ja lonkankoukistajiin kohdistuu repivä liike, vähän kuin tekisit hauiskääntöä ja joku koittaisi nykiä väkisin kättäsi suoraksi. Muutama kymmenentuhatta toistoa tällaista, niin vahinkoahan siinä syntyy.

Oma kehu haisee, mutta pakko taputtaa itseään selkään siitä, että jälleen vastoinkäymisen sattuessa en antanut periksi. Tein tarvittavat asiat, suhtaudin oireisiin analyyttisesti, ja hinkkasin 12 tunnin harjoitusviikkoa korvaavin metodein. Lopussa kiitos seisoo, sillä juoksu oli tauon jälkeen helpon tuntuista. Kuukausi on loppupeleissä lyhyt aika, mutta omiaan sekoittamaan juoksuharjoittelun rytmitystä. Konstan ja minun maratonprojektin nimi Breaking HeKo tuli minulle aikanaan mieleen siitä, mitä maratonharjoittelu loppupeleissään on: kovaa työtä. Murtaako harjoittelu meidät, vaiko me harjoittelun? Minulla kävi nyt tuo kuormituksen painuminen punaiselle.