Priorisointia

Viimeiset kaksi viikkoa ovat kuluneet tekemällä keskimäärin kahdeksan tunnin päiviä opinnäytetyön parissa. Siinä välissä on pitänyt ehtiä treenatakin, joten pitkää päivää on tehty (klo 21-22 eteenpäin on ollut varsinaista luppoaikaa, joten ymmärtänette miksei blogikirjoitukseni ilmesty joka viikko samalla kellonlyömällä). Ei siinä mitään, minulle normaali on jotain aivan muuta... Kyse on omista valinnoista ja halusta tulla paremmaksi juoksijaksi, lisäksi tiukkojen aikataulujen laatiminen ja niissä pysyminen tuottaa minulle suurta nautintoa. Omalla mukavuusalueella pysytteleminen olisi kaikkein helpoin ratkaisu, mutta tähän en kuitenkaan suostu, sillä suurin kehitys useimmiten tapahtuu silloin kun tuntuu pahalta. Kun jokunen vuosi sitten valitsin juoksun päälajikseni, olin jo silloin tietoinen millaisia ajankäytöllisiä haasteita tulen matkan varrella kohtaamaan.

”We all have busy lives. It’s not about having time, it’s about making time”.

Itse treenikatsaukseen: Lyhykäisyydessään voin todeta, että kun treeni menee pieleen, tuntuu koko päivä hukkaan heitetyltä. Tämmöisistä ”roskakilometreistä” voi pitää esimerkkeinä maanantaita ja tiistaita, jolloin vatsani oli edelleen herkkänä noroviruksen jäljiltä. Maanantaina tuntemukset eivät antaneet myöten lönkötellä 6 km pidempään, ja tiistaina vastaava lukema oli 8 km. Tiistain treenin tein matolla, joten perään kelpasi hikoilla vielä 45 min crosstrainerilla. Torstaina oli jälleen mattojuoksun vuoro (syystä että pakkanen), ohjelmassa 8 x 1000 m vetoja. Ja kylläpä juoksu olikin nautinnollista! Väittäisin jopa, että vetoharjoitus matolla on nykyisin suosikkitreenini, jopa pitkistä mieluisampi. Kisakengillä mattoon saa kerta kaikkiaan loistavan tuntuman, parhaimmillaan jalat ovat kuin äärimmilleen jännitettyjä jousia, jotka siivittävät lennokkaasti eteenpäin, kerta toisensa jälkeen. Vetotreenit teen enemmän sykkeiden kuin vauhdin mukaan, ainakin matolla repiessä. Sanottakoon kuitenkin, että viimeinen toisto meni 17,3 km/h nopeudella, jos maton omaan dataan on luottaminen.

Lauantaina perinteinen pitkä lenkki, tällä kertaa hieman maratonia lyhyempänä. Juoksu kulki jälleen oikein mukavasti ja sääkin oli mitä parhain. Mikään ei voita sitä elinvoimaisuuden tunnetta jonka hyvin kulkeva lenkki saa aikaan. Viimeisten kilometrien aikana oli kuitenkin havaittavissa energiavarastojen hupenemista, sillä pakaroista ja takareisistä alkoivat mehut loppua ylämäissä. Lahdessa et tasaista baanaa löydä muutenkaan mistään…