Pienin askelin eteenpäin
Kevät on jo pitkällä, ja se tietää juoksijalla kisakauden korkkausta. Niin myös itselläni, joten kalenteri alkaa täyttyä maantiekympeistä, onpa mukaan mahtunut muutama vitosenkin skaba. Päätähtäin on nyt siirretty elokuun Vesijärvi puolimaralle, sekä syyskuun Finlandia Marathonille. Arvon vielä, vaihtuuko tuo täysmatka Joutsenossa viikkoa myöhemmin juostavalle SM-maratonille. Hieman kyllä epäilen että ei, vaikka kunto varmasti kehittyykin syksyyn tultaessa. En vain koe järkeväksi lähteä rimpuilemaan niin kovaan sakkiin vain siitä ilosta, että raja on tehtynä. Paljon myös riippuu siitä, saanko juostua alle ehjän kesän. Sen eteen tässä on nyt tehty kovasti töitä (tai itse asiassa nimenomaan ei saisi rehkiä liikaa), sillä aiemmat vaivat ovat pitkälti ilmaantuneet liian kovan harjoittelun myötä. Nyt koetetaan kerrankin pitää kuormitus järkevällä tasolla!
Mutta miltä se kunto tällä hetkellä näyttää? Rehellisesti sanottuna ei mahdottoman hyvältä. Olinhan kuitenkin juoksematta helmi-maaliskuun, ja huhtikuun lopussa sairastin melkein kaksi viikkoa kestäneen kevätflunssan. Lämpöä ei missään vaiheessa ollut, mutta hengitystiet olivat totaalisen tukossa ja nenää suorastaan poltteli. Se sekoittikin valmistautumiseni 10.5 juostavaan Päijänne-juoksun kympille. Kisa-aamuna minua myös jostain syystä jännitti aivan pirusti, mistä lie johtui. Ehkä tuosta kisasta oli muodostunut minulle eräänlainen "näytön paikka", ja jonkinlaisia odotuksiakin olin ehtinyt siihen ladata. Jokisen Janne Vaajakosken Kuohusta oli myös saapunut paikalle, joten ajattelin että voisin koittaa hänen kyydissään roikkua edes alkumatkaa. Kovasti sitä yritinkin, mutta jo muutaman kilometrin kuluessa selkä loittoni siihen malliin että jättäydyin räpiköimään omaan tahtiin. Sikälikin kisa oli merkillinen, että sydän hakkasi aivan ylärekisterissä, mutta jalat eivät tuntuneet liikkuvan mihinkään. Mitään viimeisen kilsan irtiottoa en myöskään saanut aikaan, ja kello pysähtyi lukemiin 37:05. Viimeksi olen tainnut olla tällä tasolla joskus keväällä 2016... Alla on kuitenkin vaikea ja rikkonainen talvi, joten tyytyväinen pitää olla että viimein ylipäätään pystyy kisaamaan.
Muutama päivä kevenneltiin, sillä tuttuun tapaan ensimmäinen maantiekisa oli jonkinlainen shokki elimistölle. Paikat eivät kuitenkaan kipeytyneet sen pahemmin, edes tuo läpi talven oireillut vasen nilkkani. Joitain jumituksen tuntemuksia siellä kyllä oli, mutta ne menivät ohi nopeasti. Sillä on nyt telakkajakson jälkeen juostu melkein 700 kilsaa, joten jos siellä jotain olisi enää rikki olisi se varmasti jo ilmoittanut olemassaolostaan. Viikolla 20 saapuivat myös helteet. Melkein 30 asteen lämmössä treenaaminen nostattaa sykkeitä melkoisesti, ainakin niin kauan että elimistö alkaa tottumaan lämpöön. Ja se on ikään kuin pakko, sillä moni kisa juostaisiin keskipäivän paahteessa. 17.5 olin ilmoittautunut Nastolaan juoksemaan radalle vitosta, mikä tulisi olemaan mielenkiintoinen kokemus. Radalla en ole ennen kisannut, treeniä toki on tullut tehtyä. Samalle päivälle oltiin luvattu rajuja ukkoskuuroja, jotka tosin menivät ohi. Startti oli myös melkoisen myöhään, klo 20:35. Tähänkään kisaan en ollut ladannut oikeastaan mitään odotuksia, sillä nykytasoa oli hankala tietää pieleen menneen kympin jälkeen. Viivalla oli minun lisäkseni mm. jälleen Janne, sekä JKU:n Aleksi Niemelä. Taktiikaksi päätin taas koittaa roikkua äijien mukana. Puolimatkaan se onnistuikin, kunnes pikku hiljaa selät loittonivat. Oma aikani oli kehnohko 17:03, allekin olisin luultavasti päässyt jos olisin todella puristanut viimeisen kierroksen. Jalka nousi kuitenkin huomattavan pajon paremmin kuin Päijänne-juoksussa, joten kunto on menossa selvästi eteenpäin. Juuri tällaisia kovia rykäisyjä juoksukoneisto tällä hetkellä vaatiikin. Kesäkuun eka viikonloppu olisi tiedossa ratakymppiä Saarijärvellä, jonka voisin periaatteessa laittaakin harkintaan. Eli minun tapauksessani se meinaa sitä, että eiköhän minut siellä viivalla nähdä.
P.S. Kevääseen mahtui myös seuran vaihto. Nykyään laukkaan siis Finnish Marathon Runnersin väreissä. Syitä tähän loikkaukseen on monia, joita en ala tässä sen enempää selvittämään. Joka tapauksessa vastaanotto oli lämmin, ja tunnen jotenkin jo nyt kuuluvani porukkaan. Se aiemmin mahdottomuudeksi muodostuneen seura-asun hankintakin oli nyt vain yhden sähköpostin ja verkkopankkimaksun päässä.
