Katastrofikesän yhteenveto

Pelko pois, en ole lopettanut juoksemista, tai joutunut telakalle (ainakaan vielä, heh). Blogin pitäminen on silti ollut tauolla, lähinnä pieleen menneen kesän vuoksi. Ajattelin siis, että ylimenokauden koittaessa julkaisen koko surkuhupaisan kisakauteni käsittävän kattauksen. Siispä, kisoissa tuli käytyä läpi kesän harva se viikonloppu, mutta alisuoriuduin järjestään lähes jokaisessa niistä. Olihan kausi jälleen rikkonainenkin, joten en pystynyt juoksemaan omalla maksimitasollani lähes kertaakaan. Jos aiempia kirjoituksiani olette lukeneet, muistanette kuinka peroneusjänteen kiinnityskohdan tulehdustila vei minut alkutalvella telakalle yli kahden kuukauden ajaksi. Paluu entiselle tasolle oli kuitenkin nopea, sillä alle kuukauden sisällä sain rutistettua kympin päälle 36:en minuutin ajasta alle 35. Kyseessä tosin oli ratakymppi, joka juostiin porukalla Saarijärvellä. Loppuaikani oli 34:47, joka tuntui irronneen vielä suhteellisen helposti. Tämä loi uskoa tuleviin koitoksiin, ja parin viikon kuluttua kisasin Forssan Suvi-illassa puolimaratonin. Helteisessä säässä (+ 27) soolovetona juostu 1:17:52 oli myös ihan tyydyttävä, mutta kisan parasta antia oli päästä juttusille Ansion Henrin kanssa (joka voitti kisan ajalla 1:11 rapiat).

Kesäkuun loppupuolella Suomeen saapuivat helvetilliset helteet. Nämä ymmärrettävästi hankaloittivat treenaamista, sillä elimistö reagoi lämpöön nostattamalla sykkeitä. Varsinkin Radiomäen kentällä tehdyt vedot ovat jääneet mieleen, sillä kyseinen kenttä sijaitsee kaupungin korkeimmalla kohdalla. Ilma siellä tuntui lähes pysähtyneen. Tuli myös aika päivittää kenkäarsenaalia, joten ostin Hoka One One Tracer 2:et. Kyseessä on painoonsa nähden todella hyvin vaimennettu kenkä, joten hankintani taustalla oli ajatus käyttää popoja pitkissä suorituksissa, esim maratonilla. Mutta koska kyseistä mallia ei Suomessa juurikaan kivijalkakaupoissa myydä, piti minun tilata kengät sokkona netistä. Ekoissa treeneissä kenkä tuntui aavistuksen pieneltä pituussuunnassa, joten vaihdoin pohjalliset ja käytin ohuita sukkia. Jotain erikoista silti pääsi syntymään, sillä seuraavana aamuna vasemman jalan sisäsyrjä oli todella kipeä. En pystynyt nousemaan varpaille kyseisen jalan varassa, saati varaamaan sille kunnolla painoa. Aloin selvittämään oireiden syytä, ja kaikki viittasi posterior tibialis -jänteen kiinnityskohdan ärtymykseen! Voitte kuvitella turhautumiseni määrän, kun sama paskajalka oireili jälleen, tällä kertaa vain toisen puolen jalkaterää. Syykin oli jo selvä: uusien kenkien aiheuttama hankaus.

Ohessa havainnollistava kuva Hokan juoksukenkien anatomiasta. Ulkoisesti kengät näyttävät massiivisilta välipohjan paksuuden vuoksi. Tämä on osin visuaalinen kikka, sillä tosiasiassa jalka on syvällä kengän sisässä. Kuvitelkaa vaikkapa urheiluauton istuimia; kuppipenkit nousevat reunoilta halaten kuskia. Samalla tavoin Hokan kengissä välipohjan reunat nousevat korkealle, toimien vakauttavana elementtinä. Innovaationa hauska ja toimiva, mutta se luo tiettyjä reunaehtoja kenkien koon suhteen. Kenkä ei nimittäin saa olla piiruakaan liian pieni, muuten se aiheuttaa ongelmia, kuten rakkoja. Tai kuten omalla kohdallani, hankaus oli ärsyttänyt posterior tibialis jännettä. Tendiniitissä (jänteen akuutissa tulehdustilassa) ominaista on lepotilan aikana esiintyvä kipu. Niin myös itselläni kipu oli voimakkainta aamuisin, mutta jo muutaman askeleen kuluttua jänteen ”lämmettyä” ei oireita ollut. Jänteiden aineenvaihdunta on hidasta, ja tulehduksen päästyä valloilleen alkaa jänne muodostaa ympäröiviin kudoksiin kiinnikkeitä. Posterior tibialis kulkee vielä limapussien läpi, joten yön aikana jänteen ympärille kertynyt ”moska” aiheuttaa kitkan synnyttämää kipua, kun ensiaskeleet otetaan aamuisin. Koska oireet eivät juurikaan jättäneet epäselvyyttä vamman laadusta, vedin liinat kiinni täydellisesti kahden viikon ajaksi. Kolmas viikko tehtiin korvaavaa harjoittelua. Ja kuin ihmeen kaupalla jalka tuli kuntoon, kiitos nopean reagointini.

Mutta sitten alkoivat ihan toisenlaiset ongelmat. Juoksu ei enää kerta kaikkiaan kulkenut. Sydän hakkasi treeneissä aivan liian korkeissa lukemissa, ja kisoissa olo oli vetämätön. Varmasti tuo kolmen viikon perseily oli sekoittanut asioita, mutta en jaksa uskoa, että kuntoni olisi mitenkään radikaalisti päässyt romahtamaan. Kenties vain rytmitys oli mennyt sekaisin? ”Paluukisassani” Heinäjuoksussa askel ja olo oli vetämätön, vaikka vauhti oli parasta mitä olen ko. kisassa ikinä takonut. Pitäisi silti pystyä parempaan, maaston vaikeakulkuisuudesta huolimatta. Kauden pohjakosketus koettiin kolme viikkoa myöhemmin Heinolan kaupunkipuistojuoksussa, joka on jäänyt mieleeni aivan uskomattoman pahalta tuntuneena suorituksena. Syytä tähän en osaa sanoa, koko elimistö kävi punarajalla jo ensimmäisten satojen metrien jälkeen. Kisan voittoon juoksi Toni Valido, jonka kanssa vaihdoinkin muutaman sanan. Hieno mies ja kova juoksija. Viikko Heinolasta eteenpäin juoksimme Konstan kanssa Pulkkilanharjulla puolimaratonin harjoitusmielessä, mutta kulku oli edelleen hirvittävän huonoa. Aloin jo miettiä uudelleen koko kauden tavoitteita, sekä maratonin juoksemisen mielekkyyttä.

19. elokuuta kotikisassani Lahti Half Marathon Weekendissä starttasin kympille. Ei kulkenut edelleenkään, sileällä juostu kymppi oli jopa huonokulkuisempi verrattuna Hämeenkosken Heinäjuoksuun. Jotenkin sitä silti uskotteli itselleen heikon tason johtuvan ulkopuolisista syistä, kuten epäonnistuneesta tankkauksesta jne. Totuus kuitenkin iski vasten kasvoja Tampereen puolimaratonilla 25.8. Tein käytännössä kaiken valmistautumisen niin hyvin kuin mahdollista, keventelyä ja tankkausta myöten. Valkosen Timo oli lähtenyt kaveriksi kisaamaan, ja hävisinkin hänelle noin pari minuuttia. Itse räpiköin maaliin ajassa 1:19:26, joten oli aika katsoa peiliin. Samalla syntyi päätös lykätä maratonia noin kuukaudella ja muuttaa Finlandia täysmatkasta puolikkaaksi. Viikkoa ennen Finlandiaa hain vauhtia Riihimäen asemajuoksun kympiltä, jossa kulku oli jo miellyttävän rivakkaa. Hävisin kuitenkin kymmenisen sekuntia Jaakko Eskeliselle, jääden täpärästi mitalisijoista.

Otin huomattavasti kevyemmin seuraavat viisi päivää, ja tuntuma jaloissa olikin kisapäivänä 15.9 todella hyvä. Niemelän Aleksi juoksi Finlandian täysmatkalla komean ajan 2:47, voittaen samalla koko kisan. Alkuverkkaa tehdessäni vatsassani tuntui omituiselta, ikään kuin ruoka olisi hölskynyt. Sikälikin omituista, että olin syönyt todella kevyesti kisapäivän aamuna. Mutta ei auttanut, sillä hirvittävien vatsanväänteiden vuoksi minun oli pakko keskeyttää jo kympin jälkeen. Vastoinkäymisestä sisuuntuneena päätinkin lähteä viikkoa myöhemmin Joutsenoon hakemaan revanssia. Ja tuossa kisassa kaikki tuntui viimein loksahtavan paikoilleen. Juoksu oli sopivalla tavalla pahan tuntuista, tunsin joutuvani tekemään töitä vauhdin eteen, mutta en liiaksi. Jalat toimivat mäntien lailla, ja olin koko matkan kolmannessa sijassa kiinni. Kaiken lisäksi koko matka oli alusta lähtien vedetty soolona, sillä kärkikaksikko karkasi jo ensimmäisten kilometrien aikana. Mutta sitten tapahtui: kilometriä ennen maalia tulin risteykseen. Edessäni oli muutaman ihmisen joukko kannustamassa, sekä kaksi toimitsijaa. Reitti haarautui, mutta maahan merkitty viiva jatkui ainoastaan vasemmalle. Vauhtia on tuollakin matkalla sen verran, että maisemia ei juurikaan ehdi ihailla. Siispä painoin sen enempää miettimättä vasemalla, kalkkiviivaa seuraten. Pian aloin ihmetellä miksei maalia näy, ja kello piippasi samanaikaisesti matkan täyttymisen merkiksi. Takaani kuului huuto ”sä oot juossu harhaan” ja pian rinnalleni saapui fillarilla yksi noista risteyksessä notkuneista toimitsijoista. Kirosin aika mojovasti ääneen osoittaen turhautumiseni, ja äijän opastamana juoksin takaisin oikealle reitille erään asuinalueen poikki. Fillarimies kysyi enkö ollut nähnyt kylttiä risteyksessä, no en helvetissä kun sen edessä seisoo viisi ihmistä. Maalissa V800 näytti matkaa kertyneen 23,02 kilometriä. Tuloksia en katsonut kuin kerran, mutta taisin silti olla viides. Annoin palautetta puutteellisesta opastuksesta, mutta sain vastaukseksi epämääräistä vinoilua ”jokainen juoksee omalla vastuullaan”. Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun Kullervo-maratonille osallistun. Pääsinpähän sentään ihailemaan Alisa Vainion soolojuoksua hänen kirmatessaan ylivoimaiseen voittoon SM-maratonilla.

Sitten olinkin suurten kysymysten äärellä: kolmen viikon päästä olisi mahdollista juosta Vantaan Maraton, joten mitä tekisin harjoituksellisesti? Konstan kanssa juteltuani päätin paria viikkoa ennen vielä tehdä maratonvauhtisen 30 km treenin, jonka jälkeen alkaisi keventely. Tähän sisältyi aika isokin riski, sillä olin jo Joutsenossa juossut puolikkaan (ylimittaisena vieläpä), joten palautumiskykyni joutuisi koetukselle. Ja tyhmyydestä sakotetaan, sillä energiat loppuivat kesken puolikkaan jälkeen. Jolkottelin 30 km täyteen, mutta vaikeaa teki. Seuraavat kaksi viikkoa otinkin todella kevyesti. Maratonin lähestyessä luottamus itseä kohtaan kasvoi jonkin verran, eikä edes kisa-aamuna suuremmin jännittänyt.

Olimme etukäteen Konstan kanssa puhuneet vaudinjaosta. 2:45 aika tuntui realistiselta, edellyttäen että olisin täysin palautunut ja kaikki sujuisi muutenkin hyvin. Timo oli luvannut tulla paikan päälle katsomaan kisaa, sekä auttamaan huolloissa. Timo toimikin minun ja Konstan henkilökohtaisena juottajana, hänelle kiitos siitä. Puolimatkan väliaikani oli 1:23, eli pysyin hyvin aikatavoitteissani. Syke oli kuitenkin korkeahko, joten mietin miten äijän käy. Olette varmasti kuulleet puhuttavan maratonin ”seinästä”, joka iskee kolmenkympin jälkeen. Itse en ole vastaavaa kokenut, ainoastaan 2015 viimeiset kahdeksan kilometriä tuntuivat todella pahoilta. Mutta nyt sain kokea tuonkin ilmiön korkojen kera. 33 km kohdilla tuli stoppi: energiat olivat loppu, ja takareidet sekä pakarat olivat kuin löysää makaronia. Timo kysyi meinaanko juosta loppuun asti, sopersin jotain epäselvää ja jatkoin matkaani. Noin 400 metrin välein minun oli pistettävä kävelyksi, ja Konstakin paahtoi ohitseni noin viisi kilometriä ennen maalia (hänen loppuaikansa 2:54:59). Vastaavaa väsymystä en ole ikinä ennen kesken suorituksen tuntenut. Viimeiset viisi kilometriä tuntuivat ikuisuudelta, ja vauhti oli paikoin jopa päälle 6 min/km. Loppuaikaani en edes miettinyt, tarkoituksena oli enää selvitä maaliin. Kello pysähtyi aikaan 3:08:49. Istahdin läheiselle penkille, ja koko kroppa tuntui niin tyhjältä kuin ikinä vaan voi. Käytännössä kaikki mitä olin koneesta irti saanut oli reitin varrelle jäänyt. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin lähtenyt vanhaa ennätysvauhtiani (2 h 50 min), tai kenties jopa Konstan peesiin, ja tiputtanut sieltä minuutteja tuntuman mukaan. Huonosti sujuneen ja rikkonaisen kauden jäljiltä moinen kaahailu oli ollut tyhmänrohkeaa, ja nyt kärsin seuraamuksista. Koin maratonin nurjemman puolen, ja opin arvostamaan matkaa kaikessa armottomuudessaan. Not for the faint of heart.

Kuluneesta katastrofikesästä (ja talvesta) jäi siis etupäässä käteen kourallinen pettymyksiä. Nyt ylimenokaudella minulla on aikaa miettiä ensi vuoden tavoitteita, sekä ladata akkuja tuleviin koitoksiin. Harjoittelunnälkä on kuitenkin jo nyt suurempi kuin koskaan aiemmin, sillä haluan todistaa itselleni, että minulla on eväitä parempaan. Kunhan tästä harjoittelun makuun taas päästään, tarkoittaa se myös omalta osaltani minun ja Konstan yhteisen maratonprojektin BreakingHeKo käynnistymistä. Konstahan on kyseistä metodia jo soveltanut omaan harjoitteluunsa. Lupaan myös itse ottaa suurempaa roolia blogin ylläpidossa, nyt se on ollut lähinnä Konstan vastuulla. Mutta juoksuhommat jatkuvat, toivottavasti hieman aiempaa paremmissa merkeissä. Lupaan ainakin henkilökohtaisesti tehdä kaikkeni, että saan nostettua itseni haluamalleni tasolle, askel kerrallaan. Kenties sitä tulevaisuudessa vielä kehitytään lenkkeilijästä juoksijaksi.