Runosuoni kuplii
Tästä eteenpäin minun kannattaa suosiolla ajoittaa blogipäivitykseni viikonloppuun, sillä arkisin lähes kaikki opinnäytetyöltä liikenevä aika kuluu juoksun parissa. En koe kirjoittamista millään muotoa epämiellyttäväksi, päin vastoin! Aivot vaan kannattaa heittää narikkaan, edes pariksi tunniksi vuorokaudessa. En selittele sen enempää, vaan yritän hyvittää myöhäiseksi jäänyttä treenikatsaustani juoksun hurman ja tuskan inspiroimalla laulelmalla:
Näiden tulosten myötä, Mä nylkyttää sain. Monta raskasta kilsaa, kuin juoksija vain. Enkat uusiksi vaihtui, Vaan intoni ei. Turhat vaivatkin haihtui, Ne fyssari vei. Maantietä nielty ja valvottu yö: Se on juoksijan testamentti. Rautainen tahto ja valtaisa työ: Se on juoksijan testamentti.
Pisteet sille joka tunnistaa, mitä kappaletta plagioin. Mitä jäi käteen itse treeniviikosta? Ihan ok fiilis, maanantaina päätin tehdä kunnon voimatreenin ja jättää juoksun väliin. Luulisi että välipäivän myötä kroppa palautuu je lenkki kulkee entistä paremmin, väärin! Tiistai ja keskiviikko olivat yhtä tuskaa juoksun osalta. Voimaharjoittelusta se ei ainakaan voi johtua, sillä en saanut edes paikkojani kipeäksi. Lisäksi teen jonkinlaista yläkropan voima- ja lihaskuntoharjoittelua joka päivä. Mahtui keskiviikkoon silti jotain hyvääkin: täytin 24 vuotta ja Iivo Niskanen voitti miesten perinteisen hiihtotavan 15 km:llä maailmanmestaruuden kotikaupungissani Lahdessa. Tästä innostuneena tuli päivän treenikin tehtyä tavallista kovempaa.
Viikon vetoharjoitus tuli tehtyä poikkeuksellisesti perjantaina, ja se sujuikin varsin mallikkaasti. Itse asiassa se oli kyseisistä harjoituksista tähän asti nopein. Hyvää kuntoahan ei mitata pelkästään sillä, miten kovaa pystyy treenaamaan, vaan kuinka nopeasti kovasta kuormituksesta palautuu. Ja toden totta, palautukset toistojen välillä ovat viikko viikolta hieman lyhyempiä. Hienoa nähdä että harjoittelu kantaa hedelmää: se motivoi ja kannustaa yhä kovempiin suorituksiin.
Lauantaina päädyin jälleen tekemään pitkän lenkin matolla. Syytä tähän en osaa sanoa, muuta kuin että talvivarusteissa juoksu tympii. Myös peruskuntolenkeillä olen huomannut samaa ilmiötä kuin kovissa harjoituksissa: vauhti sen kuin kasvaa, ja sitä myötä nälkä harjoitellakin. Ja tämä siis myös ulkosalla treenatessa. Kiinnostavin ilmiö lienee nykylenkkien vauhdin tasaisuus: ennen kilometrivauhti saattoi vaihdella usealla kymmenellä sekunnilla maaston korkeuserojen mukaan. Nykyään paahdan lähes samaa vauhtia ylä- ja alamäet. Ja enää harvoin menee keskivauhti pitkilläkin lenkeillä (30 km +) yli 5 min/km. Tästä kehityksestä "syytän" kevättalven mattojuoksukuuria - joka ikinen kilometri mennään samalla tahdilla. Jos himmaat vauhtia, olet pian turvallasi ja ihmettelet minne etuhampaat hävisivät. Katsokaa vaikka lauantaisen mattopitkiksen datakäppyrää: vauhti on ja pysyy, ainoastaan syke nousee hieman loppua kohti.
Ensi viikolla onkin luvassa tehojen ja määrien nostoa. Juoksemisen iloa!