Takapakkia
Hemmottelen nyt lukijoitani kaksi viikkoa käsittävällä treenikatsauksella, sillä yhdestoista viikko meni juoksemisen kannalta kerta kaikkisen pieleen. Muistanette valitukseni vasemman jalan akillesjänteestä? Kuinkas siinä kävikään, alkuviikon harjoitukset tein hammasta purren, kunnes keskiviikkona en enää uskaltanut rasittaa jännettä enempää. Mistään pidemmästä telakasta ei sentään ollut kyse, sillä tuntemus akillesjänteessä oli enemmänkin epämiellyttävää vihlontaa. Lonkkaepisodin jälkeen olen oppinut toden teolla kuuntelemaan kehoni signaaleja. Loppuviikko meni siis korvaavan treenin parissa, eikä epäonnistuneesta viikosta jäänyt käteen muuta kuin kunnon hatutus.
Akillesjänteen kivut hävisivät onnekseni yhtä nopeasti kuin olivat ilmaantuneetkin. Laiskottelun jälkeen on kurinpalautuksen aika, toisin sanoen vuorossa oli määräviikko. Maanantai alkoi räväkästi tonnin vedoilla. Oli uhkarohkeaa lähteä edes yrittämään moista treeniä vastikään oireilleen akillesjänteen takia, mutta harjoitus sujui varsin mallikkaasti. Aloitin 3:30 min/km (17 km/h) vauhdista kiihdyttäen viimeisen vedon 3:14 min/km vauhtiin asti (18,5 km/h). Alku- ja loppuverryttelyineen matkaa kertyi 19 km. Kuormittava harjoitus, minkä sain huomata jaloissani seuraavina päivinä. Itse asiassa merkillisen kovan jumin sai maanantai kropassani aikaan, vaikka vastaavanlaisia harjoituksia olen tehnyt kaksikin kertaa viikossa.
Eräs mainittavan arvoinen seikka tapahtui keskiviikkona, jolloin viimein sain aikaiseksi hankkia kilpailulisenssin maantiejuoksun SM-kisoja varten. Se hoituikin verrattoman kätevästi ottamalla sähköpostitse yhteyttä Lahden Ahkeran toimistoon ja maksamalla lisenssimaksu. Kisoihin on nyt aikaa reilu kuukausi, ja ajatuskin kirmata Espoon Tapiolassa Suomen kärkijuoksijoita vastaan kutkuttaa. Lienee sanomattakin selvää, etten nykyisellä kunnollani tule kovinkaan kummoisesti sijoittumaan, mutta elämyksen vuoksi sinne lähdetään! Rikoin osallistumiseen oikeuttavan tulosrajan viime syksynä Finlandia Marathonilla, joten miksi jättäisin tilaisuuden käyttämättä? Viimeisimmästä startista on kulunut aikaa kuutisen kuukautta(!), joten minun on vaikea arvioida nykyistä tasoani. Tuohon ajanjaksoon mahtuu sitkeä rasitusvamma, siitä toipuminen ja 1987 harjoituskilometriä. Kehitystä on tapahtunut, enemmän kuin olisin vielä joulukuussa uskonut, joten kehtaan epäillä että puolikkaan ennätys menee 22.4 roimasti uusiksi.
Vetotreenin aiheuttama jumittelu jatkui aina torstaihin asti, jolloin oli vuorossa keskipitkä peruskuntolenkki. Tein pk-lönköttelyn lomassa muutamia avaavia vetoja, jotka varmasti osaltaan auttoivat paikkojen vetreytymisessä. Kannatti juosta, sillä perjantaina jalat tuntuivat jo täysin tuoreilta. Kuinkas sitä sanotaankaan, sillä se lähtee millä on tullutkin... Siispä perjantaina pystyin juoksemaan toisen vetoharjoituksen, tosin hieman kevennettynä.
Lauantaina oli vuorossa viikon pääharjoitus, perinteinen pitkä lenkki. Ja voi pojat mikä miten juoksu kulkikaan! Matkaa kertyi 35 km (plus 2 km loppuverkka) ja keskivauhtini oli 4:36 min/km. Vertailun vuoksi vuoden takainen vastaava harjoitus: olen siis juossut jokaisen kilometrin keskimäärin 47 sekuntia lujempaa, lähes samalla keskisykkeellä. Juoksu oli koko matkan ajan äärimmäisen nautinnollista, eivätkä energiatkaan loppuneet kropasta.
Sunnuntaina nukuin pitkään kellojen siirron vuoksi, ja kirjoitin opinnäytetyön kirjallista osuutta 8h tauotta. Lähdin vielä illalla tekemään palauttavaa 18 km hölkkää, ja juuri astueassani ulos ovesta taivas repesi ja tuuli alkoi puhaltaa. Kun motivaatio loppuu, siirtyy itsekuri ohjaksiin. Pimeää, kylmää, märkää ja veemäistä, sitä se juokseminen joskus on. Luontoäitiä uhmaten ja kahta yhteiskuntakelvotonta rakkia väistellen oli lenkki pian taputeltu, ja viikko paketissa. Kilometrejä kertyi 150 ja jokainen niistä oli laadukasta juoksuharjoittelua.