Kisakauden 2017 avaus

Pahin kiire opinnäytetyön parissa on helpottanut (kiitos 12 h työpäivien), joten ehdin hieman hengähtää ja rentoutua vaikkapa tämän blogin kirjoittamisen avulla. Viikko 14 oli harjoituksellisesti melkoinen pettymys, sillä kantapäässä lymyilevä rakko ei meinannut ottaa parantuakseen, ei sitten millään. Teinkin korvaavaa harjoittelua juoksun välipäivät, sillä laakereillani en suostunut lepäämään. GoGo Express Launeesta on talven aikana muodostunut kuin toinen kotini, sillä marras-joulukuu tuli tehtyä niin paljon korvaavaa harjoittelua kuin ikinä jaksoin ja pystyin, ja sittemmin kevättalvella olen ottanut mattojuoksua haltuun.

Viikon ehdoton kohokohta osui lauantaille, jolloin oli vuorossa kisakauden avaus Vaajakoskella. Juoksutapahtuma oli nimeltään Pentin pinkaisu, ja sinne suuntasimme Konstan kanssa testaamaan keväistä kuntoa. Hän tiesi kertoa reitin olevan haastava, ja kilpailun tason kova. Toden totta, Pentin pinkaisu 2017 taisi olla kovatasoisin kylähölkkä, jossa olen ollut. Vauhdinpidosta oli huolehtimassa semmoisia nimiä kuten Jarkko Järvenpää, Jaakko Piesanen, Rami Oravakangas, Miika Takala...

Itse kisaraporttiin: sää oli kolea mutta poutainen, lämpötila + 4 tienoilla. Tuuli oli puuskittaista ja paikoitellen kovaa. Perjantaina illalla tekemäni verryttelyn ja paikkojen availun perusteella jalat olivat herkässä kunnossa. Juoksijat asettuivat riviin, ja kihelmöivä polte päästä juoksemaan valtasi koko kroppani: tämän takia lajia rakastan! Juoksijat huudettiin matkaan, ja kärkijoukko teki jo eron muihin kisailijoihin. Olin Konstan kanssa laatinut alustavaa suunnitelmaa vauhdinjaosta, ja lähdin rohkeasti tavoittelemaan 35 min alitusta. Suunnitelma oli siis härkäpäisesti pitää vauhtia yllä niin kauan kun jaksoin. Mäkisellä reitillä ja tässä vaiheessa kautta ei 35 min rajapyykkiä välttämättä vielä alitettaisi, mutta ensimmäiset kilometrit juoksu oli helppoa. Sykkeet pysyivät siellä missä kuuluukin, (riittävän ylhäällä) mutta ongelmaksi osoittautuivat jo mainitsemani ylämäet. Katsokaapa vaikka huviksenne V800:en mittaamaa korkeuskäyrää. Pahimmillaan vauhti tippui 3:54 min/km lukemiin, mutta tasaiselle päästyäni oli jalossani voimaa kiihdyttää uudestaan tavoitevauhtiini. Lajinomainen lihasvoima ja -kestävyys ovat siis selkeästi parantuneet.

Kolme kilometriä juostuani tuli yllättäen selkä vastaan: Konsta nojasi kaksin kerroin polviinsa reitin vasemmassa reunassa. Huikkasin oliko pistos iskenyt, ja osuinkin oikeaan. Pian kuitenkin sama mies juoksi rinnalle ja eteeni toimien loppumatkan henkilökohtaisena jäniksenä. Hänelle kiitos siitä. Ylämäille ei näkynyt loppua, mutta pahin oli vielä edessä. Katselin sykemittarista kilometrien väliaikoja, ja tajusin 35 min alituksen jäävän tällä kertaa haaveeksi. Mutta kuinka kaukaiseksi? 9 km kohdilla Konsta otti irti ja välimatkamme kasvoi. Vielä 500 metriä ennen maalia oli edessä S-mutkan mallinen saatanallinen ylämäki, irtosepelillä höystettynä. Kiitin lisääntynyttä lihasvoimaani repiessäni mäkeä ylös, ja voimia riitti jopa loppukiriin. Kello pysähtyi kohtuulliseen aikaan 35:35: uusi ennätys, kahden sekunnin erolla tosin. On kuitenkin huomioitavaa, että entinen 35:37 ennätysjuoksu oli viime heinäkuulta Hämeenlinnasta nopealta kaupunkireitiltä. Jos nyt otetaan huomioon reitin rasitus, en epäile maantiellä 35 min alitusta hetkeäkään. Kaiken kaikkiaan kisasta ja koko lauantaista jäi oikein hyvä mieli. Suuntaankin ajatukseni kahden viikon päästä juostavaa SM-maantietä kohti, ja ennätysjuoksua odotan sieltäkin!