Ensimmäinen juoksulenkkini
Elettiin vuoden 2011 syksyä. Asuin tuohon aikaan vielä vanhempieni luona Padasjoella ja kävin paraikaa lukiota. Kulutin Konstan kanssa aikaa paikallisella ABC-huoltoasemalla kahvia hörppien, erinäisistä asioista keskustellen. Aihe siirtyi minun aloitteestani kestävyysurheiluun ja edelleen kestävyysjuoksuun. Tuohon aikaan aihe oli minulle vieras. Olin nuoreksi kaveriksi todella huonossa kunnossa, joten halusin lähinnä tietää enemmän Konstan urheilutaustasta ja siitä, millaista on kestävyysurheilijan arki. Sinänsä hassua, sillä tuolloin mieleeni ei olisi kuuna päivänä juolahtanut solmia lenkkareita jalkaan ja lähteä pistelemään töppöstä toisen eteen.
Alkoi keskustelu harjoitusmääristä. Esitin ennalta arvattavan kysymyksen: "Kuinka pitkiä ovat pisimmät harjoituslenkit?" Vastauksena noin 25 kilometriä. En voinut uskoa korviani - ajatus 25 kilometrin yhtäjaksoisesta juoksemisesta tuntui hullulta. Toki tiesin maailmaan maratoonareita mahtuvan, mutta jossain määrin tapa, jolla Konsta vastauksensa esitti - arkisen tyynesti, kuin kauppareissusta puhuen - teki minuun vaikutuksen. Kysyin samalla kymmenen kilometrin ennätystä. Se oli maantiekympillä juostu 32:56. Ihmetys vaihtui hämmennykseksi: miten kukaan valtaosan elämästään urheilulle omistava ihminen on samalla niin "tavallinen"? Senhetkistä tunnetilaani on vaikea välittää tekstin kautta. Tuo tilanne loi kuitenkin samalla pohjan sille arvostukselle, jota koen Konstaa kohtaan edelleen. Minulle on olemassa "kaksi Konstaa", joista ensimmäinen on se luotettava ystävä, kenen kanssa jakaa ilot ja surut. Toinen näistä puolestaan on suorituskeskeinen urheilija, jota kohtaan tuntemani arvostus tulee raakojen tuloksien kautta. Ilmiö on sama kuin kisan jälkeen pukukopissa: katson luontaisesti minua nopeampia juoksijoita ylöspäin, sillä tiedän, millaisen työn takana jokainen välissämme oleva minuutti on.
Myöhemmin samana iltana mielessäni alkoi kyteä hullu ajatus. "Jospa minäkin..." Olin toki ollut tietoinen verrattain kehnon fysiologisen kestävyyteni tilasta koko lyhyen ikäni, sillä minkäänlaista urheilutaustaa minulla ei ollut. Mutta ehkä tilanteeseen pystyisi vaikuttamaan? Jonkinlainen herääminen oli siis tapahtunut. Myöhemmin vielä samalla viikolla otin esiin jo kuluneet Umbron markettilenkkarit. Päättäväisin mielin suuntasin kulkuni kohti Hirtniemeä ja aloitin ensimmäisen vapaaehtoisen kestävyysjuoksuharjoitukseni. Sykerajoista, hapenottokyvystä saati kynnysvauhdeista en ollut tuolloin kuullutkaan, ja tavoitteenani oli vain selviytyä päässäni kaavailemasta "lenkistä", joka pienen metsäsaarekkeen kiertämällä muodostui 1,5 kilometrin mittaiseksi. Halusin pistellä matkan alle kymmeneen minuuttiin ja onnistuinkin! Ensimmäinen juoksemisen (jos sitä siksi voi kutsua) avulla saavutettu endorfiiniryöppy valtasi mieleni. Touhustahan tuli hyvä mieli. Räpiköin saman lenkin läpi myöhemmin samalla viikolla kahteen kertaan, ja kolmannen jälkeen lihakseni kipeytyivät helvetillisesti polvista alaspäin. Koin kaikki aloittelevan juoksijan virheet ja rasitusvammat, penikkataudista lähtien. Jälkeen päin ajatellen ihmettelen, etten loukannut itseäni tuohon aikaan kertaakaan pahemmin.
Pitkään myös häpesin juoksuani. Halusin tulla juoksijaksi, mutta nykyisellä olemattomalla tasollani olin kaukana siitä. Harjoitteluni oli ehdottoman vääränlaista ja liian kovatehoista, mutta jonkinlaista kehitystä tapahtui silti. Muutaman kuukauden kuluttua pystyin jo kuuden kilometrin mittaiseen suoritukseen. Tuli talvi, ja harjoitteluuni pitkä tauko. Luulin kuntoa voitavan varastoida pankkiin, mutta kevään tullen olinkin lähes takaisin lähtöpisteessä. Monia asioita opin kantapään kautta kokeilemalla. Säännöllisen epäsäännöllinen harjoittelu jatkui ja jälleen katkesi aloittaessani varusmiespalveluksen heinäkuussa 2012. Iltalomat käytin usein kiertämällä Hennalan varuskunnan läheisyydessä olevaa sorakenttää. Päättäväisyyteni palkittiin 3110 metrin Cooperin testituloksella, sekä tupakavereiden vinoilulla: miksen käytä loma-asun yhteydessä hikipantaa?
Todellinen käänne harjoittelussani tapahtui kotiuduttuani tammikuussa 2013: tuolloin kerroin Konstalle haaveestani juosta puolimaraton. Alkoi säännöllinen ja systemaattinen kestävyysjuoksuharjoittelu, joka on jatkunut tähän päivään asti. Ja niin kauan kun minulla jalka nousee, on juokseminen erottamaton osa minua. Mutta miten se ensimmäinen puolimaraton kulki? Keskisykkeellä 173 aikaan 1:37:55. Elokuussa 2017 ensimmäisestä puolimaratonistani (ja juoksukisastani) tulee kuluneeksi neljä vuotta. 22.4.2017 Espoon Tapiolassa juoksin elämäni ensimmäisissä SM-kisoissa saman matkan aikaan 1:16:34.
Juokseminen on vienyt minut pitkälle. Olen kokenut epäonnistumisen ja ilon hetkiä, tuntenut surua ja vihaa mutta ennen kaikkea valtavaa rakkautta lajia kohtaan. 2015 syksyllä olin yhdessä Konstan kanssa maailman suurimmassa maastojuoksukisassa, Lidingöloppetissa Ruotsissa. Katsoin ylämaalta, kuinka lähes 40 000 juoksijan massa teki alkuverryttelyä yhtenä suurena värien merenä. Liikutuin kyyneliin asti, kuin myös alittaessani vuotta myöhemmin kolmen tunnin rajan maratonilla. Juokseminen ja oman suorituskyvyn rajojen etsiminen on minun henkilökohtainen projektini, mutta samalla osa identiteettiäni ja osoitus omasta pystyvyydestä ja tahdonvoimasta. Ilman juoksemista ei nykyistä Henri Helvilää olisi.
Mutta pitemmittä puheitta (heh) on kisaraportin vuoro. Sää oli mitä mainioin ennätysjahtiin, hieman pilvinen, mutta tuuli oli pakoin kovaa. Ennen kisaa verryttelyä tehdessäni jaloissani ei tuntunut paras mahdollinen herkkyys, joten arvioin vauhdinjakoani uudestaan. 1:16 olisi silti täysin mahdollista (ja suotavaa) alittaa talven harjoitteluun peilaten, joten lähdin 3:34min/km vauhdilla matkaan, tavoitteenani pitää tahtia yllä mahdollisimman pitkään. Ja vaikeaa se ei tehnytkään missään vaiheessa. Kahden muun juoksijan kanssa muodostamani joukko kuitenkin hajosi neljännellä kierroksella (joita oli yhteensä kuusi), ja jouduin taittamaan loput 6 km yksin. Itsestään on tuolloin vaikea repiä kaikkia tehoja irti. Puristaminen tuskin olisi auttanut asiaan, sillä viimeisellä kierroksella sykkeeni tippui 166:een.
Mitään suurta draaman kaarta ei kisassa koettu, mutta hienoinen pettymys valtasi silti mieleni. Ennätysparannusta viime vuoden elokuun kisaan syntyi 2 min 3 sek, joten minun pitäisi olla todella tyytyväinen. Puolikkaalla alle 1:20 mentäessä alkavat minuutit olla tiukassa. Siltikin kuntoni antoi olettaa paljon parempaa tulosta. Mieltäni lohduttaa kuitenkin kyseessä olleen kauden ensimmäinen pitkä kisa, joten kesän tullessa ja kauden edetessä juoksu alkaa varmasti kulkea paremmin. Enemmän vain kisoja ja kovia juoksuja alle.
7.5. Vierumäellä kisataan SM-maastoissa. Positiivista oli siis myös se, että minua pyydettiin Lahden Ahkeran viestijoukkueeseen! Seuran kisa-asu tosin uupuu edelleen, vaikka tilauksen tein helmikuun lopussa... Puhun mitä puhun mutta juoksemista en lopeta.
