Konstan treeniviikko 23/2017
Tämä viikko olikin mielenkiintoinen. Tiistain ratavedot jäivät välistä mystisten vatsakipujen takia, jotka katosivat yön aikana ihan yhtä mystisesti kuin olivat tulleetkin. Keskiviikkona oli taas täysi hönkä päällä, ja kilometrejä kertyi. Torstaina sitten valmistauduttiin Parkanon kolmetonnista varten. 5x200m Vaajakoskella. Kaikki vedot yhtä lipsahdusta alle 30 sekunnin. Se on nylkyille jo ihan hyvää kyytiä.
Vasen takareisi taisi kuitenkin ottaa hieman nokkiinsa tuosta treenistä. Jostain kumman syystä se oli nimittäin kisa-aamuna lauantaina kipeä. Samat valmistavat tein kuitenkin niin kuin aina, mutta silti se kipeytyi. Ihmeellisintä on se, että miksei oikea takareisi tullut kipeäksi? Jäykkähän sekin oli, kuin puupölkky, mutta ei kipeä. Seuraava virhe kisamenestyksen suhteen tapahtui kyydityksissä kisapaikalle. Kun muita jyväskyläläisiä ei ollut kisaan lähdössä, päätin mennä julkisilla. Sinällää kahden tunnin istuminen junassa on vielä siedettävää, mutta mitä vaikuttaa se, että rautatieasemalta (joka on sijoitettu keskelle metsää) on yli tunnin kävelymatka urheilukentälle?
Jo lämmitellessä koko keho tuntui hirveän raskaalta. Tankkasinkohan liikaa kolmoselle? Tai ylipäätään? Söin aamulla ja päivällä kyllä todella vähän, mutta olo oli sama kuin ylitankkauksen jäljiltä. Vai oliko kyse ihan matkarasituksesta. Niin tai näin, ei tuntunut kovin herkältä eikä helpolta. Kisan ensimmäinen 200m mentiin Oskarin johdolla noin 2.50/km, ja koko ekan nelosen väliaika 1.10 tarkoitti 2.55 kilsavauhtia. Loppuajan kilsavauhti oli noin 3.09. Ensimmäinen kierros oli siis suhteettoman kova, mutta sitten pistettiin liinat kiinni. Kilometrin väliaika oli 3.06. Näin ollen tilanne oli se, että ekalta kierrokselta kerättiin hapot jalkoihin, mutta kilsan kohdalla oltiin silti sekunteja tarkoituksenmukaista vauhtia jäljessä.
Koetin sitten kiristellä ja siirryin (jo sata metriä ennen kilsan väliaikaa) kisan johtoon. Jos muistan väliajat oikein, seuraava kilometri meni 3.11. ja viimeinen 3.09. Juosku oli kyllä hyvin tahdotonta ja laiskaa. Semmoista vetelää. Sykkeitä jos näin jälkeen päin tarkastelee, niin kisa joka pituutensa suhteen pitäisi olla treeninä ikään kuin tasavauhtinen maksimi, muuttui nyt hikisesti "melko-tasavauhtiseksi" kovaksi. Oli se nyt sentään tavallista reipasta kovempaa, mutta ihan vakavasti ottaen, keskisykkeen ollessa 175, ja maksimisykkeen noustessa vasta ihan loppukirivaiheessa yli 180:n, tuota vauhtia pitäisi pystyä pitämään yllä koko kympin matkan.
No kävin sitten tänään (su) ihan huvikseni testailemassa asiaa, ja lähdin matolle. Vauhtia 3.09 ja kilometrejä kolme. Nousukulmaa 1% joten suoritus oli sama kuin eilen. Syke pyöri jotakuinkin samoissa lukemissa, jopa hieman alempana, eikä kolmosen kohdalla olisi ollut mitään varsinaista pakottavaa tarvetta keskeyttää, vaikka toki tiukilla olikin. Tämä siitäkin huolimatta, että jouduin yrittämään tätä temppua kolmesti. Ensimmäisellä vedolla mattolaite sammui itsestään puolentoista kilsan jälkeen, ja toinen matto reilun kahden kilsan. Kumpikaan laitteista ei lähtenyt enää käyntiin, mutta onneksi paikalla ollut henkilökunnan edustaja sai ne kuitenkin jälleen toimimaan. Jostain syystä joku neljäskin matto, johon en itse koskenut, oli pimeänä jo minun saapuessa.
Vika ei siis ole kunnossa, vaan siitä miten sitä pystytään hyödyntämään. Miten otetaan kaikki irti. Henri juoksi samana aamuna elämänsä kympin, korkealla keskisykkeellä. Jälki on toisenlaista kun saa kaiken annettua. Miksi en sitten Parkanossa saanut kaikkea irti? Epäonnistunut valmistautuminen ja laiskuus. Se oli surkeaa suorittamista. Kuin treeneissä olisi käynyt. Ei tämmöistä kannata Parkanossa asti käydä tekemässä. Kävimpä kuitenkin.