Välineurheilua

Viikko 25 oli juoksemisen kannalta suhteellisen haastava, eikä niinkään siksi että harjoitukset olisivat olleet tavallista kovempia. Oman mausteensa viikkoon toivat aivan totaalisen jumissa olevat pohkeet, jotka epäilemättä olivat lauantaisen puolikkaan peruja. Palautuminen tuntui muutenkin kestävän pidempään, mitä loppuajasta olisi voinut päätellä. Hellerajan tuntumassa kisaaminen mitä ilmeisemmin rasitti elimistöä paljohkosti. Hierojakäynti onneksi toi helpotusta kropan jumeihin, mutta täysin eheään kuntoon eivät pohkeet tulleet vieläkään. Asiasta kukkaruukkuun, tästä muistuukin mieleeni miksi lajinvaihdos maantepyöräilystä juoksuun on harvemmin menestyksekäs. Syynä on lajinomainen lihaksiston kehitys: pyöräily ei altista kudoksia ja luita samaan pitkäkestoiseen iskutukseen, kuin kestävyysjuoksu. Kärsin siis parhaillani samasta ilmiöstä, joskin lievästä ja tilapäisestä. Kuukauden korvaava harjoittelu crosstrainerilla, reilun viikon totuttelu juoksuun ja kaksi maantiekisaa lyhyen ajan sisään, joten lihasjumi on taattu. Kovia harjoituksia en siis pystynyt viikon aikana tekemään, koska jalat raahasivat perässä. Yritin tonnisia rentoja rullailuja, mutta kolmannen vedon jälkeen katsoin parhaaksi vaihtaa palauttavaan juoksuun. Sen merkeissä loppuviikko kuluikin, sillä sunnuntaina 25.6 olisi taas aika viritellä lappua rintaan.

Juhannus tuli ja meni, ja oli myös aika uusien kisakenkien metsästyksen. DS Racereiden pohjat olivat päkiän kohdalta kuluneet lähes puhki, eikä pitoakaan enää juuri ollut. Läpi talven olin "dessit" jalassa tehnyt kaikki kovatehoiset harjoitukset, joista valtaosa matolla. Äkkiseltään luulisi, ettei mattojuoksu kuluta kenkiä, mutta kehotankin testaamaan juoksua pelkästään sukat jalassa. Itse tämmöisen kokeilun talvella tein, enkä 40 minuuttia kauempaa pystynyt juoksemaan jalkapohjien poltteen takia. Matto siis on yllättävän karhea ja kova alusta.

Asetin kisakengille kaksi kriteeriä: painon olisi koossani hyvä asettua 200 g:n tietämille (jota nykyiset kenkäni edustivat), ja jonkinlainen holvikaaren tuki löydyttävä. Tiesin yhtälön olevan haastava ja kenties mahdoton, ja tuesta olin valmis tinkimään. Olihan edellinen maratonkenkänikin neutraali Adios Boost 2. Tiedossani oli vain kaksi kriteerit täyttävää kenkää: Asics Gel DS Racer 11 sekä Saucony Fastwitch 7/8. Päätinkin kysyä neuvoa KPK24/7:sta. Tämä taisi olla virhe, sillä sain osakseni pelkkää vinoilua kengän painoon liittyen. Pysyn edelleen kannassani, että yli 250 g painoinen jalkine ei ole kisakenkää nähnytkään. Onhan sanomattakin selvää, että vähäisempi välipohjan materiaali ja keventynyt paino tekee kengästä vauhdikkaan ja tunnokkaan. Nykyinen pk-kenkäni Saucony Ride 10 painaa suunnilleen 280 g.

Jos mennään syvemmälle kisakengän anatomiaan, muistuu mieleeni eräs artikkeli, josta olin aikanaan kopioinut tekstitedostoon muutamia pointteja. Väittämän mukaan ainoastaan biomekaniikaltaan edistynyt juoksija voi mennä jalkinevalinnassa alle 220 g:n ilman, että välipohjan ohuus ja jalkineen keventynyt paino vaikuttaa negatiivisesti suoritukseen. Juoksun aiheuttamat mikroskooppiset kudosvauriot ja repeämät vaikuttavat aina enemmän suorituskykyyn kuin taloudellinen juoksuaskel - vaakakuppi kallistuu siis negatiivisiin ilmiöihin, jos sellaisiin on taipumusta. Eli taloudellisemman askeleen tavoittelu jalkinevalinnan kautta kannattaa ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli:

a) keventynyt kenkä ei aiheuta myöhempiä vaurioita kudoksiin, b) kudokset ja lihaksisto säilyvät toimintakykyisinä koko suorituksen ajan,

eli eivät kuormitu tarpeettoman paljon.

Kaipaamaani jalkineapua en siis saanut, joten ajan tullessa vastaan jouduin pakkaamaan vanhat imurit sunnuntain Juhannushölkkään.

Pohkeet sain kohtuullisen tuoreeseen kuntoon, joten intoa puhkuen suuntasin Sipooseen. Tiedossa olisi perinteinen kylähölkkä, joista paistava talkoohenki saa aina hyvälle tuulelle. Kisakanslia olikin vanhan nuorisoseuran talon yhteydessä, jonka pihalla bongasin kenkien myyntikojun. Saucony on Suomessa eksoottinen kenkämerkki, sillä niitä et tule paikallisesta Inter Sportista löytämään. Kengiltä taitaa uupua kokonaan virallinen maahantuoja, mitä en voi kuin ihmetellä. Kenkämies sanoikin hänen itsensä yrittäneen ottaa haltuun kyseistä roolia. Muinoin ensimmäisen parini (Omni 15) tilasin sokkona ulkomailta, sillä tiesin kokojen täsmäävän Asicsen vastaavia. Hinta-laatusuhde tuossa mallissa oli mieletön kaikin puolin ja kulutuskestävyys ensiluokkainen. Omni 15 on Sauconyn tuetuin ja vaimennetuin malli, ja painoa sillä on rahtusen alle 300 g. Asics Gel Kayano 23 on kilpailevan merkin vastine, ja se painaa noin 370 g.

Olinkin riemuissani nähdessäni myyntikojun olevan täynnä Sauconyn kisakenkiä,

himoitsemaani Fastwitchia sekä vielä riisutumpaa Type A:ta.

Kisan alkuun oli vielä 40 minuuttia, joten ryhdyin sovittelemaan malleja. Kysyin myyjältä kokoja Fastwitcheista, mutta miesten koot loppuivat valitettavasti kokoon 44. Minulta kysyttiin, millainen jalkine on hakusessa. Vastasin tarvitsevani raaseria kympin katukisoihin puolimaratonille asti. Jos ominaisuudet riittäisivät maratoniin asti, olisin tyytväinen. Kuulemma moiset kriteerit täyttävää kenkää on vaikea löytää, joten eteeni lyötiinkin kaksi mallia: 175 g painava Type A, sekä 220 g painava Kinvara 8. Näistä erityisesti Kinvara oli minua jo pitkään kiehtonut sen "jokapaikanhöylämäisen" luonteen vuoksi. Olin itse asiassa kyseistä mallia marantonkengäksi arponut ja ylistäviä kommentteja siitä lukenutkin. Kenkä istui jalkaani kuin sukka, ja vaimennuksen määrä painoon nähden yllätti minut. Type A vuorostaan oli, kuten varmaan arvaattekin, höyhenenkevyt ja tunnokkaan oloinen. Positiivisiin ensikokemuksiin kun yhdistettiin pieni tinkaus ja vähintäänkin houkutteleva pakettitarjous molemmista kengistä, oli pian lyötävä kättä päälle kaupanteon kunniaksi.

Kisan startti lähestyi. Otin tietoisen riskin, ja päätin sujauttaa Type A:t jalkaani. Hyvä kenkähän ei vaadi sisäänajoa, mutta hankaumien ja rakkojen vaara olisi uudessa jalkineessa todellinen. Juoksijat lähetettiin matkaan, ja tyydyin taittamaan matkaa kärkijoukon vetämänä. Pohkeet eivät antaneet mahdollisuuksia kunnon revittelyyn, ja mittari jatkoi perseilyään. Kuollut mies kävelee (tai juoksee), sillä sykkeiden kohdalla näkyi viivaa. Kisa mentiin siis pelkästään kehon singaaleja kuunnellen, sillä tiedän miltä kisavauhdin kuuluu tuntua. Maasto oli paikoin melkoista kinttupolkua, jossa sai hypellä juurakoiden ja kivien yli. Maastojuoksua suurimmalta osin, siis. Reitin rasitus yhdistettynä jo hieman hapottaviin pohkeisiin tein päätöksen juosta kisa kovana vk-harjoituksena, en niinkään maksimikestävyyssuorituksena. Uusien imureiden kykyjä pääsin vähän testaamaan puolen kilometrin asfalttipätkällä, ja kyllähän se hyvältä tuntui. Törkeän nopea ja tunnokas kilpuri, painostaan huolimatta dessejäkin enemmän vaimennusta.

Maaliin tulin kolmantena, matkaa kertyi 11,5 km ja aikaa kului 40 min 44 sek. Kirittävää vauhdissa siis olisi ollut reilustikin, mutta tällä kertaa en katsonut sitä tarpeelliseksi. Lihakset vaativat vielä aikaa palautuakseen, joten Juhannushölkän juoksemisen järkevyys oli hieman kyseenalaista. Vanha sananlasku "sillä se lähtee, millä on tullutkin" pitänee kuitenkin paikkansa, sillä illalla pohkeet tuntuivat yllättävänkin vetreiltä.

Ennen paluumatkaa vaihdoin vielä sanasen kenkäkauppiaan kanssa. Kehuin vauhdikkaita tossuja, ja kysein hieman hänen juoksutaustoistaan. Kyseinen herra siis oli Lauri Ollitervo, joka aikanaan on juossut kympin karvan päälle 30 min. Puolimaraton (joka hänen nuoruudessaan oli 25 km mittainen) on taittunut 1:19 ja joitakin sekunteja päälle. Kas siinäpä minulle inspiraatiota tuleviin koitoksiin.