Konstan treeniviikot 30-37/2017

Noniin, ensinnäkin mainittakoon, ettei blogin ylläpitoon ole ollut oikein inspiraatiota. Mitään uutta ja mielenkiintoista kerrottavaa ei ole ollut. Ennen kaikkea olen kuitenkin tahtonut varmistaa rauhan valmistautua maratonille, joten siksi minusta kuullaan vasta näin jälkikäteen. Rauhan varmistaminen onkin kyllä yksi iso teema tässä tekstissä, mutta palataan siihen kohta.

Tuossa viikolla 35 kävin juoksemassa Harjulla kymppitonnin. On ihan tuttu ilmiö, että jos lähtee pitkän kisatauon jälkeen taas repimään, niin tulee melko helposti pistokohtaus. Halusin siis tuolla kisalla rikkoa kisatauon, ja pienentää pistokohtausken todennäköisyyttä sitten itse maratonilla. Samalla piti myös katsoa, että kumpaan sarjaan sitä ilmoittautuisi: Läpijuoksu Finlandia maratonilla, vai parhaan mahdollisen ajan/sijan juokseminen SM-sarjassa. Käytännössä yksin juostu (Jaakko meni aika kaukana edellä, ja seuraavat miehet takana) aika 33.15 vähän ylikovalla alkuvauhdilla tyydytti, vaikka tavoitteeksi asetettu pistokohtaus jäi tulematta. Siispä ilmoittautuminen SM-sarjaan.

Tuon kympin jälkeen ei enää juuri revitty. Oikea pohje ärsyyntyi aika pahasti puolentunnin päkiäjuoksusta. Jännite pohkeessa laukesi vasta tämän viikon alkupuolella, eli turhan myöhään. Noh, joitakin reippaampiakin vetoja silti ehdittiin tehdä ja kisaan valmistautua. Viimeisen viikon rentoilut herkistivät paikkoja kummasti, ja olotila lähtöviivalla oli ihan hyvä. Pientä kusihätää lukuunottamatta.

No itse kisassa lähdin ensin väärään porukkaan. Paljon puhuttu juoksun helppous maratonin alussa iski kyllä minuunkin. Ensimmäinen kilometri 3.30 ei tuntunut missään. Siinä kolmannen kilometrin kohdilla katselin kyllä kelloa että tässä tullaan turhan kovaa. Päätin siis antaa takaa tulevan ryhmän ottaa minut kiinni. Tämä saavuttaminen taisi tosin tapahtua vasta jossakin 8km kohdalla. Päätös oli toki sikäli viisas, että myöhemmin myös tämä vauhti osoittautui hieman liian kovaksi. Ei sillä, kiinni ajaneessa ryhmässä oli joku 6-7 juoksijaa, joista edellä maalissa oli lopulta vain kaksi.

Niin, ryhmässä juostiin siis noin kilometrit 8-24. Kun tuli kolmannen kierroksen juottopiste, yksi heistä (Fincke) oli juuri irronnut porukasta. Joku minun edeltäni jotenkin kusi juottonsa ja joutui pysähtymään. Hetkeä myöhemmin tajusin että askeleet takana ovat kovin vaimeat, ja älysin että nyt on minun tilaisuuteni iskeä. Yritin siis hetken aikaa ottaa Finckeä kiinni, mutta eipä tuo selkä yhtään lähentynyt. Pari kilometriä myöhemmin vanha tuttu Jukka Salo otti kiinni, ja hänen kanssaan taivallettiin rinta rinnan miltei koko kymppi. Kisa meidän välillä ratkesi Äijälän sillan nousuun, jonka jälkeen eroa alkoi hiljalleen tulla lisää. Neljä kilometriä myöhemmin maalissa sitä oli 48 sekuntia.

Mitä omaan vauhdinjakoon tulee, alku oli hieman liian kova, mutta matkavauhti jostakin neljästä kilometristä 28:aan oli tasaista. 28:n jälkeen vauhti hidastui huomattavasti, ja 35km:n kohdalla se oli hidastunut jo aika paljon. Kun matkavauhti oli jotakuinkin suunniteltua 3.40-3.45/km (osa jopa alle 3.40), niin lopussa meni kilometrit päälle neljän minuutin. Jalat eivät enää kantaneet sen kovempaa vauhtia. Ja aivan kisan lopussa, Finlandia Marathonin voittaja Juuso Jänkälä tuli vielä ja ohitti viimeisellä kahdella sadalla metrillä. Ei vaan ollut enää voimia vastata.

Näin jälkeenpäin voitanee todeta, että olisi pitänyt alunperin lähteä tuohon ison ryhmän mukaan. Siinä oltaisiin ehkä sen verran säästetty, että Jänkälä ainakin olisi pysynyt takana. Salon loppu oli kyllä sen verran vahva, että todennäköisesti olisin vain kyennyt haastamaan kaveria hieman pisempään. No mutta niin tai näin, loppuaika 2.39.57, ja SM-sarjan 7. sija tyydyttävät minua kaiken tämän jälkeen, ja sehän lienee tärkeintä.

Minulta on nyt kyselty tässä vajaan vuorokauden aikana, että ethän lopeta kun näin hyvin meni? Selventääkseni nyt sitä mikä tässä on ollut kuviona, niin aikomus on ollut ennen kaikkea olla miettimättä sitä, että tuottaako harjoittelu tulosta, vai ei. Olen jo kymmenkunta vuotta tahkonnut sillä periaatteella, että kun kerran töitä tehdään ja rahallisestikin panostetaan, niin on syytä mennä eteenpäin. Kaiken panostamisen pitäisi näkyä jossakin. Kun kehitys alkoi hidastua jo ennen kuin täytin kahtakaan kymmentä, paineita alkoi kasautua. Lopulta mistään ei tule mitään (näin yksinkertaistaen) kun on jatkuva huoli siitä että teenkö kaiken tässä tai tässä kisassa oikein, ja meneekö tämä treeni nyt perille vai ei.

Heinäkuulla kun tein tämän "lopetuspäätöksen", olen ollut vapaa juoksemaan. Juokseminen on ollut miellyttävämpää ja rennompaa. Minä jopa nukun paremmin. Tulos näkyi nyt maratonilla, ihan kohtuullisena aikana, ja uran ensimmäisenä (ehkä myös viimeisenä) henkilökohtaisena aikuisten SM-pistesijana. Minulla on nyt siis entistä vähemmän syitä pyörtää päätöstäni ja palata takaisin kilpailumielessä harjoittelevaksi juoksijaksi.

Pidän edelleen kovasti itseni rääkkäämisestä ja rakastan juoksemista. Aion siis juosta jatkossakin paljon ja kovia kilometrejä, mutta enää en mieti että viekö se minua eteen vai taaksepäin. Loogisestihan tästä seuraa se, etten aio panostaa enää rahallisesti tähän kovin suuria määriä, koska en ole erityisesti pyrkimässä eteenpäin, olkoonkin että nyt meillä on syytä uskoa parempaan.

Vaikka nyt sanon, etten enää kanna huolta siitä, että kehitynkö vai en, niin koetan silti kuitenkin asiat suunnitella siten, että menisin eteenpäin. En vain ota paineita siitä. Tämä toki johtaa myös siihen, että koska suurin päämääräni ei enää ole kehittyminen, niin minulla ei ole mitään tarvetta käydä mittauttamassa kehitystä kisoissa (jotka ovat myös yhtäältä rahanhukkaa). Voin siis itse ihan rauhassa miettiä, että koska olen siinä kunnossa että minun kannattaa viivalle lähteä. Koska olen siinä kunnossa että kisaamiseen liittyvät kaikki erikoiskommervenkkihässäkät ovat sen arvoisia. Voin kuitenkin kertoa, että aion edelleen pitää riman korkealla, joten ihan heti ei olla siinä kunnossa että minua viivalla tavataan.

Ja edelleen voin korostaa sitä, että koska kyseessä on jonkin sortin asennemuutos johon sisältyy riskejä (kuten mukavuudenhalun lisääntyminen), on turvallisempaa olettaa ettei minua nähdä enää kisoissa. Näin siis "pessimisti ei pety" - ajatusta hyödyntäen.

Noh, näemmepä kisoissa tai ei, hommat ja juoksemisetkin jatkuu. Valmennuskuviot lähtevät tässä syksyllä kunnolla käyntiin kun sain vedettäväkseni JKU:n aikuisurheilupuolen kestävyysryhmän, johon ehtii vielä ilmoittautua (spostia osoitteeseen jku@toimisto.fi). Joitain henkilökohtaisiakin valmennenttavia tulee ja lisää mahtuu. Ja blogihan ei katoa täältä mihinkään.