Uusi aamu

Mitä viikkoa tässä eletäänkään, 38? 24. syyskuuta 2017. Aikaa on kulunut viimeisimmästä blogipäivityksestä, ja syyn varmaan tiedättekin. 8.7. loukkasin Keuruun Yömaratonin maantiekympillä vasemman pohkeeni. Syy pitkään jatkuneeseen telakkaan on yksinkertaista matematiikkaa: pitkään jatkunut harjoittelu väsyneillä ja hapottavilla jaloilla, pari kovaa treeniviikkoa kesäkuun korkeissa lämpötiloissa ja päälle raastava kympin kisa. Huomioitavaa myös kisakenkien vaihto mataladroppisiin (4 mm), joka pistää pohkeet ja eritoten akillesjänteet koville. Kas siinäpä sellainen yhtälö, jolla saatoin vasemman jalan medial gastron ja soleuksen sellaiseen jumiin ja kiputilaan, etten koskaan ole vastaavaa kokenut. Tuosta heinäkuisesta lauantaista alkoi yli 2 kk kestänyt painajainen, joka on viimein tullut päätökseen. Lupasin itselleni seuraavan blogipäivityksen ajoittuvan aikaan, jolloin olen taas juoksukuntoinen.

Kerrataan tapahtumia. 9.7. aamuyöstä heräsin viiltävän kovaan leposärkyyn, joka tuntui sydämen sykkeen tahdissa. Pimeässä hapuilin vessaa kohti, ja ensiaskeleita ottaessani tuntui, kuin joku olisi vedellyt veitsellä edestakaisin pitkin lihaksta säären ja pohkeen sisäsyrjällä. Mainittavaa oli kivun tuntuminen selkeimmillään polven ollessa koukussa, jolloin soleus aktivoituu. Hauska tietää, pohkeen lihaksistosta soleus ottaa vastaan 75 % kokonaiskuormituksesta, kun juoksuaskeleessa paino siirtyy yhdelle jalalle. Gastrocnemius vain 25 %, mikä selittää aloittelevien juoksijoiden vaivana usein olevan penikkataudin. Olen aiemmissa kirjoituksssani selvittänyt käymääni rumbaa, ja tiivistyksenä kaikesta voin todeta urheilijan olevan yksin julkisen terveydenhuollon parissa. Ainakin näin tuntuu olevan lihasperäisien rasitusvammojen kanssa.

Seuraavat viikot olivat yhtä vuoristorataa vailla toivon pilkahduksia. Kun heinäkuu vaihtui elokuuksi, eikä pohkeen kunnossa ollut tapahtunut toivontunlaista parannusta, tiesin kyseessä olevan tähänastisen urani pahin loukkaantuminen. Olin jo kertaalleen ilman minkään valtakunnan lääkärin lähetteitä fyssarilla käynyt ja saanut luvan sellaiseen korvaavaan harjoitteluun, mikä ei pohjetta kuormittaisi. Kipu on hyvä indikaattori. Harjoittelin siis sinnikkäästi crosstrainerilla sen minkä pystyin, tai minkä pää kesti täysin hajoamatta. Yleisurheilukesä oli kuumimmillaan, ja MM-kisojen seuraaminen sanalla sanoen vitutti. Konstan lopettamispäätös harmitti myös, mutta oli samalla täysin ymmärrettävää. Tärkeintä, että into tekemiseen säilyisi.

Kaikkein pahimpia olivat erinäisten juoksukokeilujen jälkeiset aamut - kipu oli aina yöllä palannut lähes entisenlaisena, ja joka kerta kirosin omaa malttamattomuutani. Maksoin siitä kovaa hintaa loppukesän suosikkikisojen jäädessä väliin. Juoksemattomuuden johdosta olin kuin masennuspotilas - epävarmuus siitä, koska pystyisin taas jatkamaan harjoittelua, oli musertava. Tämän kuka tahansa tavoitteellisesti harjoitteleva ja kisaava juoksija ymmärtää. Olleellisinta kestävyysjuoksuharjoittelussa on jatkuvuus, ja tällainen taukoilu on pahinta myrkkyä suorituskyvylle.

Elokuu kului, ja fyssarikäyntejä kertyi vielä 3 kpl lisää. Vasemman pohkeen lihaksisto oli kauttaaltaan melko huonossa kunnossa: pitkään jatkunut jumitus oli vetänyt akillesjänteen kireälle, joka edelleen oli vetänyt lihakset "sumppuun". Kokonainen tunti jännettä yritettiin saada elastiseksi, ja se vastasikin käsittelyyn hyvin. Sain jumppaohjeita pohkeelle ja jalkaterän lihaksille, sillä vasen jalkaholvini painuu oikeaa enemmän kasaan. Tämä juontaa juurensa joulukuussa 2013 saatuneeseen nilkan nyrjähdykseen ja nivelsiteiden venymiseen. Tämän tapaturman johdosta käytän myös voimakkaasti pronaatiotuettuja kenkiä, tällä hetkellä Saucony Omni 15:a. Vastuskuminauha ja tasapainolauta olivat parhaat ystäväni jäljellä olevien 1,5 kk:n aikana. Vastaanotoilla uskoni siitä, että mitään ei olisi varsinaisesti rikki vahvistui, sillä alkanutta kipuilua ei edeltänyt mitään äkillistä repeämisen tai venähdyksen tunnetta. Siitäkin minulla on kokemusta viime marraskuisen lonkankoukistajan paukahduksen myötä. Tuolloin matka katkesi kuin seinään. Soleuksen kiputila oli kehittynyt nimenomaan pitkään jatkuneen ylirasituksen myötä. Tästä sisuuntuneena lupasin hoitaa itseni vielä juoksukuntoon.

Tilanteen kohentumiseksi päätin pitää ylimenokauden samaan syssyyn, olihan kausi 2017 jo peruuttamattomasti pilalla. Koska harjoittelu oli ollut edeltävät kuukaudet jo ennestään rikkonaista, uskoin reilun viikon lepäilyn riittävän. Syyskuun vaihteessa fyssarikäynnit olivat ohitse. Hieronnan ja akupunktion ansiosta vasen pohje tuntui täysin terveeltä, en saanut arjessa enää mitään jomotuksia aikaiseksi. Mieli teki kovasti lenkille, ja olin fyssarilta saanut luvan sen tehdä heti kun siltä tuntui. Ruotsi-ottelua telkkarista katsoessani laiskottelu kävikin sietämättömäksi, nyt saisi riittää. Lähdin lenkille.

Ensimmäinen kokeilu "terveellä" pohkeella oli säälittävä 3 kilsan köpöttely kauppaan ja takaisin, eikä mitään epänormaalia ollut hvaittavissa. Kankeaa meno toki oli, sillä aiemmasta juosten tehdystä harjoitusviikosta oli kulunut melkein 2 kk. Jatkoin juoksuun totuttelua, kunnes 7.9. 7 km:n hölkän päätteeksi tuttu kipu soleuksessa palasi, lievänä, tosin. Gastro tuntui myös kummallisen voimattomalta. Tuona päivänä ensimmäistä kertaa tämän pohje-episodin aikana lysähdin istumaan kämppäni eteiseen, ja olin valmis ripustamaan lenkkarit naulaan (kiitokset Konstalle psyykkauksesta). Perkeleet lentelivät, olin vihainen mutta ennen kaikkea turhautunut. Mieleeni hiipi myös voimistuva pelko jopa uran päättävästä vammasta, olinhan lukenut pohkeen lihaksen repeämistä (liikaa) kaikenlaisia kauhutarinoita. Gastrocnemius ja soleus ovat poikkijuovaisia, "hitaita" lihaksia, joiden aineenvaihdunta on verkkaista. Ne kestävät rasitusta pitkiä ajanjaksoja, mutta sitä vastoin palautuvat hitaasti mahdollisista vammoista. Jopa pidempään kuin pahamaineiset takareiden ruptuurat. Olin siis tässä vaiheessa täysin varma siellä olevan jonkin sortin repeämä, millään muulla ei kaksi kuukautta jatkunut kipuilu selittynyt. Kipu myös oli selkeästi lihaksessa, ei luussa. Kaikkein pahinta oli epävarmuus, minun oli saatava tietää, mikä oli pielessä. Siispä tein jotain, mikä olisi kenties pitänyt tehdä ja kauan aikaa sitten: varasin ajan erään toisen fysioterapeutin luokse ultraäänikuvaukseen.

12.9. minun oli määrä saada viimein selkeyttä tilanteeseen. Edeltävän viikon olin pelleillyt salilla soutulaitteen parissa, sillä crossariin en enää jalallani astu: olen onnistunut kehittämään niin suuren inhon kyseistä vekotinta kohtaan, että pyrin sen käyttöä välttelemään kaikin keinoin. Tarvetta kuvaukseen ei aiemmin arveltu olevan, sillä repeämät ja arpikudokset tuntuvat epätasaisuutena (jopa kuoppina) lihaksessa, eikä sellaisia oltu havaittu. Joka tapauksessa asetuin makuulle, ja tuijotin herkeämättä laitteen näyttöä. Löydökset yllättivät sekä minut, että fysioterapeutin - pohkeessa tai akillesjänteessä ei ollut havaittavissa kerta kaikkiaan mitään epänormaalia. Mittauspää kulki edestakaisin pohjetta ja lihassäikeet erottuivat selkeästi. Kohdassa, jossa akilles kiinnittyy kantapäähän, ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Soleus kiinnittyy niin ikään akillekseen, jatkuen pitkittäin gastron alle molemmin puolin säärtä. Kummassakaan kohtaa ei näkynyt mitään repeämästä kertovaa, edes arpikudosta (joka näkyisi ultrassa valkoisena kudoksena). Liikutin nilkaani ruutua toljottaen samalla kuinka lihassäikeet värähtelivät. Koska kroppani on "kohtuullisen" rasvaton, oli ultraus helppo suorittaa. Löydösten perusteella sain luvan lähteä juoksemaan vaikka siltä seisomalta. Varmuuden vuoksi pohkeeseen tehtiin LPG-hoito, mikä olikin erikoinen kokemus. Lihaksia hoidettiin kidutuslaitteelta näyttävän vempaimen avulla motorisoitujen rullien ja alipaineen avulla "imemällä" pohjelihaksia. Fyssari itse asiassa kehotti minua lähtemään lenkille lähipäivinä, sillä "liikunta on usein paras lääke". Päätinkin tehdä paluun kestävyysjuoksuharjoitteluun, nyt pohje sai luvan kestää harjoittelua.

14.9. aloitin hölkkäämällä matolla 4 km matkan. Hämmennys valtasi mieleni, kun kipua ei enää tuntunutkaan. Toivon kipinä sisälläni kasvoi: joko viimein olin tekemässä paluuta? 15.9. juoksin matolla yhtäjaksoisesti jo 10 km. Olin ihan unohtanut, kuinka hyvältä juoksu parhaimmillaan tuntuukaan. Samoihin aikoihin Konsta juoksi todella komean ajan maratonin SM-kisoissa kotikaupungissaan Jyväskylässä, mikä antoi intoa myös omaan köpöttelyyni. 18.9. juoksin jo 12 km mattotreenin. Juoksu oli tahmeaa ja syke noin 10 lyöntiä liian korkea, minkä ymmärtää johtuvan säännöllisen epäsäännöllisestä taukoilusta. Oma herkkävatsaisuus oli myös päässyt unohtumaan, ja muutama ensimmäinen treeni menikin närästyksen kourissa. Ruokailurytmiin totuttuani alkoi juoksukin kulkea - hämmentävän hyvin, ottaen huomioon miten huonossa kunnossa pohje oli ollut. Kuluneen 75 päivän aikana juoksukilometrejä oli kertynyt alle 30. Ensimmäisen kovan treenin (joka tuntui todella raskaalta) pystyin tekemään 21.9, ja 23.9. juoksin jo puolimaratonin. Sykkeiden nousun eteen ei tarvinut tehdä juurikaan töitä. Viikon aikana kilometrejä kertyi 83 - tämän perusteella päättelin, että mikäli jotain vielä olisi pohkeessa rikki, olisi se jo hyvän aikaa sitten ilmoittanut olemassaolostaan. Juoksin sellaisia harjoituksia mitkä hyvältä tuntuivat, eikä tilanne ole pahentunut.

Pohkeen tervehtymisessä oli siis tapahtunut todella suuri askel eteenpäin. Oliko valtaosa kivusta sittenkin ollut vain pääni sisällä? Olinhan alitajuisesti pelännyt pahinta, ja testijuoksuissa tietyllä tapaa "odotin" kivun ilmaantumista. Pahin skenaario alkoi toteutua siinä vaiheessa, kun lenkille lähtö pelotti. Milloin kipu iskee ja on käännyttävä takaisin? Katkeaako matka neljään kilometriin vaiko vasta kympin jälkeen? Vaikkakaan täysin samalta ei vasen pohje edelleenkään tunnu oikeaan verrattuna, eivät tuntemukset enää estä harjoittelua. Kuluneella viikolla olen kuitenkin tuntenut korkeintaan "hyvää" kipua - sellaista, että lihakset joutuvat pitkästä aikaa töihin. Ja tätä siis havaittavissa myös oikeassa jalassa. Saa nähdä miten tilanne kehittyy harjoittelun kovetessa, fiilis on joka tapauksessa parempi kuin kertaakaan heinäkuisen sattumuksen myötä. Ehkä tuosta kisasta jäi nyt minulle ikävä muisto, aika ajoin jumitteleva vasen pohje. Osaan kuitenkin nyt lokeroida tarkkaan lihaksen tuntemukset, sekä huoltaa sitä oikeaoppisesti, tällä kertaa muulakin kuin pelkällä venyttelyllä ja rullailulla.

Osittain mysteeriksi jäänyt pohkeen kiputila on siis näillä näkymin viimein selätetty. Repeämät ja murtumat ovat poissuljettuja, joten tarkkaa syytä pitkään vaivanneeseen kipuun en tiedä vieläkään. Mutta ainoastaan sillä on väliä, että kaikki se on nyt (toivottavasti) taakse jäänyttä elämää. Kaikkien näiden kysymysten keskellä yksi asia kuitenkin on varmaa: ennätysjahti jatkukoon, kuten myös juoksuni. Niin kauan kun minulla on kaksi jalkaa persiissä kiinni!