A year in review

Blogimme hiljaiselo katkeaa viimein täältä joulunpyhien jälkimainingeissa kirjoitettuun tilannekatsaukseen. Edellisestä kirjoituksesta on taas vierähtänyt kuukausikaupalla aikaa, enkä osaa kertoa tähän mitään erityistä syytä. Treenaamaan olen päässyt, mitä nyt pieniä mutkia on ollut matkassa, mutta kirjoitusmotivaatio on silti ollut pieni. Juoksuvuosi 2017 lähenee loppuaan (hyvä tavaton!), joten tuumin minun olevan järkevää katsoa taaksepäin tätä juoksu-urani toistaiseksi rikkonaisinta kautta ja miettiä, missä mentiin metsään, ja mahtuiko sinne huippuhetkiä lainkaan. Ja mahtuihan niitä, mutta valitettavan vähissä olivat nuo hetket.

Kelataan aikaa taaksepäin vuoden 2016 jouluun. Tuolloin olin juuri kuntoutunut vasemman puoleisen lonkankoukistajan revähdyksestä, ja tein paluuta treenin pariin. Siskoni oli jostain kaivanut esiin vuosihoroskoopin, ja naureskeli minulla olevan kirjoituksen mukaan edessä "seitsenvuotiskriisi". Työ- ja ihmissuhderintamalla olisi kuulemma luvassa haasteita, ja terveydellisiäkin ongelmia olisi kaloilla luvassa. Asia on sinänsä merkityksetön, etten horoskooppeihin usko, mutta vuosi 2017 on ollut millä tahansa mittarilla katsottuna haastavaa aikaa. Pelottavan läheltä tuo ennuste siis liippasi.

Tammikuussa 2017 pääsin aloittamaan harjoituskauteni toden teolla, eli myöhässä oltiin aikataulullisesti. Sain kuitenkin todella hyvän talven alle, ja maaliskuussa sain nauttia parhaimmista juosten tehdyistä harjoituksista ikinä. En tämän nopeammin ole pitkää harjoitusta koskaan ennen tai jälkeen juossut, jos keskisykkeen suhteuttaa keskinopeuteen (juoksuindeksi on silti verrattain matala). Lonkankoukistaja ilmoitteli itsetään aika ajoin läpi talven, mutta mitään vakavia oireita ei enää ilmennyt. Kroppani otti vastaan uskomattoman hyvin käytännössä kaiken treenin mitä ikinä vaan tein, ja kevätauringon sulattaessa teitä tunsin olevani elämäni kunnossa. Ihmissuhderintamalla tuli möhlittyä kerta toisensa jälkeen, joten tukahdutin riittämättömyyden ja pettymyksen tunteeni harjoitteluun. Revin itseni palasiksi, kerta toisensa jälkeen.

Kevään kuntohuippu oli tarkoitus ajoittaa 22.4 juostaviin maantiejuoksun SM-kisoihin. Puolimaratonin verran olisi luvassa nautintoa, joten harjoittelukin oli ollut sen mukaista. Nykyisellä kuntotasollani olisin tuossa porukassa korkeintaan harrastelija, joten SM-kisoihin osallistumisen järkevyys voidaan kyseenalaistaa. Raja kuitenkin oli tehtynä, joten hieno kokemus siitä tulisi, jos ei muuta.

Juoksumatto oli ollut minulle korvaamattoman tärkeä työkalu männäkuukausien treeneissä, sillä se mahdollisti todella kovien harjoitusten tekemisen läpi talven. Valmentauduin kevään suurkoitokseen tehden samanaikaisesti opinnäytetyötä, mikä oli rankkaa, mutta näin jälkikäteen muisteltuna todella hienoa aikaa. Maaliskuun ajan käytin kaiken ylimääräisen ajan juoksemiseen, ja käytännössä kävin kotona vain nukkumassa. Hienoa nähdä oman pystyvyyden rajat niin konkreettisesti. Paria viikkoa ennen SM-skaboja juoksin Vaajakoskella Pentin Pinkaisun rankalla ja mäkisellä reitillä aikaan 35:35. Tiesin alle 35 min kympin olevan realismia nopeammalla reitillä. 22.4 asetuin Espoon Tapiolassa viivalle Suomen parhaiden juoksijoiden kanssa, ja juoksin kohtuullisen hyvän kisan. Aika oli hienoinen pettymys, sillä olisin uskonut pystyväni 1:15:xx -alkuiseen aikaan, nyt se olikin vaatimaton 1:16:34. Jotain se harjoittelun tehokkuudesta silti kertoi, sillä ennätysparannusta elokuun 2016 aikaan oli yli 2 minuuttia.

Olihan 7.5 vuorossa myös maastojuoksun SM-kisat, mutta niitä kohtaan en ladannut kummoisia odotuksia. SM-maastoissa minulle realisoitui maastojuoksun armottomuus, sillä matkaa oli vain reilu puolet Espoon kisaan verrattaessa. Keskivauhti oli silti melkein neljä sekuntia hitaampaa (12 km 43:21,7), ja tuon kisan aikana huolimattoman esteen ylityksen seurauksena vanha rasitusvamma nosti päätään. Vasen lonkankoukistaja jymähti melko totaalisesti, joten edessä oli viiden viikon kuuri korvaavaa ja muutama fyssarikäynti. Tämä ei sinänsä minua haitannut, sillä kauden päätavoite olisi vasta syyskuussa juostava SM-maraton. Sain kuin sainkin paikkani sellaiseen kuntoon, ettei lonkka ole minua enää ikinä vaivannut, tähänkään päivään mennessä. Huhti-kesäkuun vaihteessa ehdin myös valmistua opinnoistani, mikä oli hieman antiklimaattinen hetki. En oikein tiennyt, mitä minun olisi kuulunut tuntea. Opiskeluajoistani saisin kokonaisen blogin verran tekstiä tuotettua muutenkin, joten en niitä sen tarkemmin tässä sivua. Olen kuitenkin ollut todistamassa montaa sellaista asiaa, jota ette varmana uskoisi todeksi - moni kakku päältä kaunis, kas siinäpä sananparsi, joka kuvaa Lahden Muotoiluinstituuttia täydellisesti.

Korvaavan treenin jäljiltä totuttelin viikon verran juoksuun, kunnes suuntasin jälleen 10.6 Espoon Tapiolaan kympin kisaan. Ja vastoin kaikkia odotuksiani juoksu tuntui mielettömän herkältä, ja juoksin elämäni kympin ajassa 34:16. Hymy oli herkässä, sillä nyt oli lupa odottaa kovaa tulosta tulevista kisoistakin. Kuinka väärässä olinkaan.

Tuon Espoon kisan jälkeen pohkeeni olivat kuin betonia. Ihan ymmärrettävää sikäli, että yli kuukauden crosstrainer-kuurin jäljiltä lihaksilla kestää tottua kovatehoiseen juoksuun. Tein paljon kevyttä ja palauttavaa lenkkiä, ja suihkuttelin pohkeisiin kylmää vettä ja nukuin kompressiosukat jalassa. Jumi ei silti ottanut heltyäkseen, ei sitten millään. Suutuin itselleni, sillä en halunnut hukata enää aikaa tällaiseen pelleilyyn. Jatkoin siis treeniä jumittavilla pohkeilla. Kuinka ollakaan, sain pohkeet siedettävään kuntoon vajaassa viikossa, ja 17.6 Forssan Suvi-illassa jalat tuntuivat olevan hyvässä iskussa. Kisan startatessa tunsin samanlaista herkkyyttä kuin Tapiolajuoksun kympillä, joten elättelin toiveita 1:15 alittavasta puolikkaasta. Ja edelleen olen sitä mieltä, että se olisi alittunutkin, elleivät hirvittävät vatsanväänteet olisi pilanneet suoritusta. Keskeyttäminen kävi todella lähellä, ja maaliin räpiköin ajassa 1:18:19.

Forssan jälkeen pohkeet jumittuivat taas, mutta hammasta purren juoksin erinäisiä kymppejä, alisuoriutuen sekä kisoissa, että treeneissä. Kävin hierojalla paikkoja avaamassa, mutta pohkeiden kunto ei parantunut merkittävästi. 8.7. soivat kohtalon kellot, sillä Keuruulla juostun reilun kympin jälkeisenä yönä heräsin sietämättömän kovaan kipuun syvällä vasemmassa pohkeessani. Kisakauteni oli tullut päätökseen, mutta tätä en tuolloin vielä tajunnut. Odotin kivun heltyvän viikossa tai parissa. Ei heltynyt. Odotin kuukauden, ei kummoistakaan parannusta. Lopulta yli 2,5 kuukautta kärvisteltyäni oli pohkeen lihastulehdus tiessään ja kuntoni pohjalukemissaan. Olen yksityiskohtaisesti käymäni rumban aiemmissa kirjoituksissa selvittänyt, joten en tästä episodista nyt sen tarkemmin kerro. Osittain myös siitä syystä, että en noihin aikoihin halua palata edes ajatuksissani. Moni loppukesän suosikkitapahtumista jäi tältä vuodelta välistä, muun muassa Heinolan kaupunkipuistojuoksu, jonka puolimaratonin reittiä kehtaan väittää erääksi Suomen kauneimmista. Heinä-lokakuun väliselle ajalle ajoittuu myös eräs määräaikainen työsuhde, joka kaikessa rankkuudessaan veti minusta mehut totaalisesti.

Upeasti alkanut kisakausi siis päättyi täydelliseen mahalaskuun kauan ennen aikojaan. Maraton jäi tältä vuodelta juoksematta, mikä oli kova paikka. Kuvitelkaa tekevänne läpi talven ja kevään hyvää tulosta treeneissä ja kisoissa huomataksenne vain paikkojen olevan niin totaalisen paskana, että koko juoksu-ura tuntuu olevan vaakalaudalla. Kyllä, niin pahana pohkeeni heinäkuussa oli. Lokakuun 14. päivä kävin juoksemassa varttimaran Vantaalla, ja melkein kolmen kuukauden juoksutauko näkyi loppuajassani 38:45. Pääasia, että pohje kesti viimein määrät ja tehot. Treenitiedostoa minulla ei ole jakaa, sillä juoksin yli kuukauden jakson ilman mittareita V800:en sanoessa sopimuksensa irti. Kello oli sillä tiellään huollossa lähes kaksi kuukautta, joten vaihdoin leiriä Suuntoon. Spartan Ultra on siis nykyinen harjoituskumppanini.

Loppuvuosi on kulunut vanhojen vauhtien metsästyksessä ja juoksuun totuttelussa. Ja todella pitkä prosessi se on ollutkin: vasta marraskuun aikana ovat oudot tuntemukset vasemmasta pohkeesta hävinneet täysin, ja voimatasot palautuneet ennalleen. Marraskuulle ajoittui myös eräs nolo kömmähdys, kun sorruin osittain samaan virheeseen kuin aiemmin: ahnehdin liian paljon kilometrejä. Osallistuin "Marrasputkeen", eli tarkoituksena oli juosta marraskuun jokaisena päivänä vähintään 25 min mittainen lenkki. Tätä varten minun oli ihan aiheeseen liittyvä YouTube-kanava perustettava Konstan kanssa, mutta lysti katkesi lyhyeen. Putkea oli jäljellä kymmenisen päivää ja kilometrejä ehtinyt kertyä noin 400, kun vasemman jalan peroneusjänne ärtyi siinä määrin, että oli huilin aika. Tämäkin on vanha rasitusvamma, joka on viimeksi kiukutellut kesällä 2016. Juurensa se juontaa joulukuussa 2013 nyrjähtäneeseen nilkkaan. Joka tapauksessa surkuhupaisaksi koko asian tekee se, että myös Konstan putki oli jo aiemmin katkennut polvivaivoihin. Kaksi romuluista juoksijaa...

Kaikkien vastoinkäymisten myötä olen suunnannut erityishuomiota heikkouksiini, ja tehnyt "ennakoivaa" harjoittelua vahvistamalla esimerkiksi jalkaterän lihaksia ja pakaroita. Olen tehnyt myös paljon kokeiluja juoksukenkien suhteen. Mieleeni on jäänyt joulukuun vaihteessa eräs Mizunon kengillä juoksemani harjoitus, jonka aikana oikea polveni alkoi hieman kiristellä. Muistan Konstan kamppailut ongelmapolvensa kanssa, joten googletin hyppääjän polven oireita. Niskavillani nousivat pystyyn, sillä minullakin oli patellajänne ilmoitellut olemassaolostaan. Asiaan enemmän perehdyttyäni lensivät Mizunon kengät roskiin (absurdi, 13 mm droppi rasittaa polvia kohtuuttoman paljon, olen tottunut Sauconyn 4-8 mm droppiin) ja kävin myllyttämässä hierojalla etureidet auki. IT-kalvo oli myös tiukalla, ja selvisin jänteen kiristelystä säikähdyksellä. Jälleen yksi vastoinkäyminen koettu vuodelle 2017. Onni on, ettei polvi kiristellyt Marrasputken aikana, sillä olisi ollut aivan liian noloa, mikäli molempien matka olisi katkennut polviongelmiin!

Jolukuun alussa oli siis jälleen uuden startin aika. Tällä kertaa otin uuden lähestymistavan harjoitteluuni: karsin pois turhien kilometrien keräilyn, ja viikkomäärät ovatkin pysyneet koko joulukuun ajan sadan kilometrin tuntumassa. Pyrin tekemään kaiken niin hyvin, kuin vain ikinä pystyn. Rytmistystä olen hakenut enemmänkin tehoharjoitusten enkä kilometrien määrällä. Paluu juoksumatolle on myös ollut ohjelmassa, ja tietyllä tapaa tuntuu hullulta olla tekemässä niitä samoja kiihtyviä pitkiä harjoituksia ilman, että tiedän nykyistä maratonin tasoani. Normaalisti olen voinut katsoa tässä vaiheessa vuotta ajassa taaksepäin ja muistella lukuisia hienoja hetkiä rakastamani lajin parissa. Nyt en moista muistelua halua edes harjoittaa, kuluneeseen kauteen mahtuu aivan liian paljon epäonnistumisia. Kilometrien ja harjoitustuntien laskun lopetin niin ikään jo kesällä. Paljon kertoo kuntosalikäyntien lukumäärä, joita muistaakseni on tähän päivään mennessä kertynyt 186 kappaletta. Korvaavaa harjoittelua on siis tehty kiitettävät määrät.

Uskon kuitenkin parempien aikojen olevan edessä. Juoksu on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella armoton laji, ja sen olen saanut kokea vaikeimman kautta. Jos teet jotain väärin, jokin paikka hajoaa. Loppukesä uitiin todella syvissä vesissä, ja vielä marraskuussakin kyseenalaistin koko touhun mielekkyyden. Mitä järkeä on harrastaa näin paskaa lajia, kerta joku paikka on jatkuvasti rikki? Kenties olen vain itse paska juoksija.

Vuosi 2017 oli siis tietyllä tapaa ensimmäinen vuoteni oikeasti kovaa harjoitelleena, tulosorientoituneena juoksijana. Samalla se oli myös vaikein ja rikkonaisin kaikilla mahdollisilla tavoilla katsottuna. Että semmoinen seitsenvuotiskriisi minulla. Tällä hetkellä elämäni on muutenkin eräänlaisessa tienhaarassa. En ole juuri nyt työelämässä, mutta haku on jatkuvasti päällä - muutto saattaa olla edessä hyvinkin pian, minne päin Suomea, sen näkee sitten. Juokseminen on ollut minulle valtavan tärkeä keino irtautua kaikista murheista ja epävarmuuden tuntemuksista, sitä se on nyt ja aina. Olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta hetkestä, milloin saan olla osa sitä suurta joukkoa, jotka juoksijoina tunnetaan. Olen jo suunnannut katseeni tulevaan vuoteen, ja asettanut tavoitteeni korkealle. Ja uudenvuodenlupauksena voisin luvata juoksevani eheän kauden 2018: ei typeriä ylilyöntejä, ei typeriä kokeiluja tai liian radikaaleja muutoksia harjoitusmäärissä tai -tehoissa. Kansallisella tasolla mitattuna ennätykseni ovat vielä kovin vaatimattomia, mutta pitää aina miettiä, mistä on lähtöisin. Tavoitteellisen harjoittelun aloitin vasta vuonna 2013 ilman aiempaa urheilutaustaa, joten tiedän, miten kovan työn takana jokainen juoksutulokseni on ollut. Siinä mielessä arvostan omaa periksiantamattomuuttani todella korkealle.

Joulunpyhät keskityin lataamaan akkuja, sekä unohtamaan juoksuhommat pariksi päiväksi. Ihan tervehtymisenkin kannalta, sillä 23.12 juostuani rankahkot 30 km lumimyräkässä, sain tuntea lenkin vaikutukset jo illalla ärtyneenä kurkunpäänä. Vielä siis yksi vastoinkäyminen mahtui vuoteen 2017! Tapaninpäivänä suuntasin rennolle kinkunsulattelulenkille, joka hieman karkasi lajinomaisen voimaharjoittelun puolelle kahlatessani auraamatonta metsäautotietä. Luonnon läheisyydessä liikkuminen on mahtavaa vaihtelua asfaltilla naputtelulle pakokaasujen katkussa: on vain minä, maantie sekä ajatukseni. Juoksu on parhaimmillaan täydellistä kehon ja mielen symbioosia. Isä ei ollut huomannut lenkillä lähtöäni, ja ihmetteli missä välissä olin ehtinyt karata teilleni. Se toi mieleeni joululahjaksi saamani kirjan Juoksijan sydän, jonka ahmin melkein yhdeltä istumalta. Markus Torgebyn mielenmaisemaan minun on helppo samaistua, ja erityisesti eräs kohta kirjasta jäi pysyvästi mieleeni. Lopetan tämän kirjoituksen tuohon sitaattiin, joka koskettaa minua syvästi:

Tunnen itseni sitä vahvemmaksi mitä kauemmaksi juoksen, kun kukaan ei tiedä missä olen.