Juoksemisen sietämätön vaikeus

Kylläpä näyttää surkealta blogin nykytilanne. Surkealta näyttää oma kuntokin, sillä kevättalven harjoittelu meni melkolailla reisille. Juttuhan meni siis niin, että olin alkutalvesta huomannut vasemmassa nilkassa toisinaan epämääräisiä jumituksen/kipuilun tuntemuksia. Kävin konsultoimassa asian tiimoilta fysioterapeuttia, joka epäili sen vain ärtyneen liukkaalla alustalla harjoittelusta. Jalka teipattiin, ja pystyin jatkamaan harjoittelua normaalisti. Kuitenkin 9. helmikuuta juostessani Jyväskylässä Hipposhallissa tasotestiä, tunsin jalkaterän ulkosyrjällä lämmitellessä terävämpää kipua. Testi jäi kesken reilun 9 km kohdilla, ja Lahteen kotiuduttuani päätin painua urheilulääkärin pakeille. Ja kappas, diagnoosina peroneusjänteen lievä tendiitti: ennuste 4-6 viikon tauko harjoittelusta, ja kuntouttava harjoittelu alaraajoihin erikoistuneen fysioterapeutin opastuksella. Vaikka tiesin voivani haudata haaveet kevään SM-maantiejuoksuista, oli mieleni kumman rauhallinen. Kaipa tällainen muutaman kuukauden sykleissä tapahtuva paikkojen hajoaminen on nykyään enemmänkin sääntö, kuin poikkeus. Tähän on totuttu, täyttä vauhtia seinää päin.

Mutta on myöskin samaan yhteyteen tunnustettava, että näin jälkikäteen tarkastellessa syy vammaan löytyy omasta harjoittelusta. Kun treeni kulkee, niin silloin iskee eräänlainen "vauhtisokeus". Sitä luulee pystyvänsä vastaanottamaan valtaisaa harjoituskuormaa, vaikka todellisuudessa polttaa lankaa molemmista päistä. Kunnon nousu oli kylläkin hurjaa pelkästään tammikuun aikana, mutta taiteilin veitsenterällä ylirasituksen ja kehittävän harjoittelun välillä. Mutta mitäpä näitä enää miettimään, virheitä tekemättömälle ihmiselle on ominaista, ettei hän ylipäätään teekään mitään. Tai etsi rajojaan.

Sain siis lähetteen FootFysion Mikko Poutiaiselle, jonka vastaanotolla on mm. Samuli Vasala aikanaan käynyt. Ja kylläpä juoksu on loppupeleissä vaikea ja tekninen laji, ei voi muuta sanoa. Sen verta moni asia oli pielessä jalkaterän ja koko koiven linjauksessa, keskimmäisen pakaralihaksen toiminnasta lähtien. En nyt jaksa käydä läpi noita juttuja enää sen tarkemmin, mutta saamani apu oli eittämättä suuri. Jännekin rauhoittui melko hyvin viikkojen kuluessa, mutta kun neljän viikon taukoilun jälkeen otin ensimmäisiä hölkkäaskeleita juoksumatolla, ei se kestänyt vielä juoksua yhtään. Jomottava kipu alkoi jalan ulkosyrjällä lähes välittömästi paikassa, mihin jänne kiinnittyy. Eli pikkuvarpaan tyvessä, viidennen metatarsaalin kohdilla. Tuosta kohdin iho oli myös silminnähden paksuuntunut, eli osasyynä kipuun olivat todennäköisesti hankaus ja huonosti istuvat juoksukengät. Paikka on sikälikin hankala, että sen lepuuttaminen vaatisi totaalisen jalkaterän ja nilkan immobilisaation, ja varmaankin kainalosauvat. Siihenhän en suostunut lähtemään, joten menin lääkäriin uudelleen.

Niinpä alueen rauhoittamiseksi päätettiin kokeilla kortisonipiikkiä. Niiden käyttö tulehdusten (erityisesti jänneperäisten) hoidossa jakaa mielipiteet, mutta itse aloin olla jo melko epätoivoinen. Kortisoni-injektioitahan ei saa koskaan antaa jänteen sisään, koska se altistaisi jännerepeämälle. Steroidia saa injisoida ainoastaan jänteiden vieruskudoksiin tai niiden päälle. Niinpä minullakin pistokohdaksi valikoitiin viidennen metatarsaalin kiinnityskohdan ympärysalue. Yhden pistokerran arveltiin riittävän, koska pernoneusjänne on verraten pieni. Etukäteen lekuri varoitteli, että pistos saattaa tehdä kipeää, mutta puudutusaine tulisi kortisonin yhteydessä "cocktailina". Ja voi pojat että se kipeää tekikin. Kuitenkaan piston jälkeistä kipua ei juurikaan tuntunut, mitä nyt pari päivää pistokohtaa aristi hieman. Teho kuitenkin oli kiistaton, sillä jänne rauhoittui merkittävästi.

Pelasin kuitenkin varman päälle, ja tein vielä kaksi viikkoa korvaavaa harjoittelua. Lajiksi valikoitui sisäpyöräily, jota olinkin jo edeltävät neljä viikkoa tehnyt noin 12 tunnin viikkotahtia. Päälle vielä oheisharjoitteet ja lihaskuntotreenit. Pakkopullaahan tuo oli, kun juoksemaan teki mieli. Ja kun sen pariin viimein pääsi, kyllä se veti miehen nöyräksi. Odotetunlaisesti lihakset olivat pitkään hellänä, ja sain riesakseni vielä penikkataudin. Se onkin ollut jokasyksyinen, ohimenevä vaiva ylimenokaudelta treeniin palatessa. Nyt juoksua on takana kolme viikkoa, eikä nilkka tai jänne ole enää harjoittelua häirinnyt (koputtaa puuta). Aina toisinaan jos jalalla runttaa kovemmissa väännöissä sopivassa kulmassa, saattaa jänteen seutuvilla tuntua epämääräinen nippaus. Ei kuitenkaan mitään sellaista, josta kannattaisi huolestua. Näin ainakin toivon, sillä alan olla todella kypsä olemaan telakalla muutaman kuukauden välein. Yksi kauden päätavoitteista, eli SM-maantie meni nyt sivu suun, joten suunnataan fokus syksyn maratonille. Kenties puolikkaan uskaltaudun kisaamaan vielä loppukesästä, nyt mennään todella maltillisin askelin ja nousujohteisesti eteenpäin. Mietinnän paikkahan se on kokonaiskuormituksen arvioinnissa, vammahistoriani kertoo sen nyt aika selvästi. Ja kunto on sanalla sanoen HUONO, joten kisaamaan ei muutenkaan ole kiire.