Konstan viikot 53-67/2017
"Kun joku toinenkin, niin sitten minäkin", ei kuulosta minun käyttämältä sanonnalta, mutta myönnettäköön, että Henkan päivitys rohkaisi suuresti itseäni tarttumaan näppäimistöön. Mutta on tässä muitakin syitä. Nyt olisi nimittäin jotain kerrottavaakin, ja sekin johtuu suurelta osin muista kuin itsestäni. Tavallaan. Alkukausihan on mennyt tässä erilaisten vaivojen kanssa. Edellisessä päivityksessähän jo puhelinkin polviongelmista. Lopulta nielin ylpeyteni, ja menin urheilulääkärille. Tuomas Mäkinen Pihlajalinnan vastaanotolla totesi polven etupuolisen limapussin tulehduksen. Kortisoni (tiistaina) polveen ja seuraavalla viikolla lenkille. Ei ole polvi sen koommin vaivannut.
Oliko paluu maantielle (tammikuun puolivälissä) hauskaa, neljän kuukauden hiljaiselon (n. 20km/vko) jälkeen? Joo ja ei. Oli kiva päästä taas tuulettumaan pihalle, ilman että täytyi olla huolissaan polvesta. Sai olla toiveikkaana treenaamassa, ja luottaa siihen että ajan mittaa kunto vielä löytyy. Tosin, tavallisen pk-lenkin kilsavauhti oli jopa puolisentoista minuuttia heikompi, kuin mitä se parhaimmillaan on ollut. Huomasin varsin pian olevani harvinaisen heikossa kunnossa, ja että kiinniotettavaa on. Siinä ei paljoa lohduta tietää, että vanha kunto tulee nopeammin takaisin, kuin uuden kuntotason saavuttaminen.
Eikä sitä helpottanut se, että pari viikkoa myöhemmin olin flunssassa, ja viiden päivän lepo tuli taas ajankohtaiseksi. Eikä helpottanut sekään, että kun flunssan jälkeen saatiin viikko pari treeniä alle, niin alkoi ongelmat akilleksen kanssa. Tosin sekin oli ihan omaa tyhmyyttä. Padasjoella asuessani opettelin päkiäjuoksua. Lisäsin päkiäjuoksun osuutta lenkillä sata metriä kerrallaan. Lopulta pohkeet ja akilles kestivät jopa parin tunnin juoksuja, tuosta vain. Jyväskylässä, kun palattiin takaisin kanta/kokojalka -askellukseen, ei päkiäjuoksu silloinkaan ongelmia aiheuttanut. Ei ollut vaivoja piikkareidenkaan kanssa, vaikka ne tunnetusti näitä paljon rasittivat. Oletin siis, että vanhat pohjat näkyivät, ja että kun nyt uudelleen opettelen päkiäjuoksua, voin lähteä suoraan melko pitkistäkin lenkeistä liikkeelle...
Ei se ihan niin mene. Näköjään. Tavallaan uudenlaista rasitusta kun ottaa riittävästi kerralla, niin kyllä se jossakin alkaa tuntua. Ja vielä kun ratajuoksuissa - joita Aleksin kanssa talvella tuli tehtyä - käytössä oli uudet kevyet kengät, nolladropilla (siis kantapää ei ole päkiään suhteutettuna milliäkään korkeammalla), oli ongelmat taatut. Kylmällä (joka ei ole jänteille tunnetusti kovinkaan hyvä juttu) lienee ollut vielä oma osansa. Taas mentiin lääkärin pakeille. Tällä kertaa verenohennuslääkettä, ja se se vasta kipeää teki. Henkka jo edellisessä selittikin, miksei kortisonia voi laittaa jänteeseen, ja että piikin sinne työntäminen sattuu aivan vallan paljon.
Asiat taisivat vähän edetä piikityksen jälkeen, mutta korvaavaa piti tehdä vielä. Vasta näin huhtikuun puolella, akillesvaiva on alkanut antaa periksi, ja olen voinut juosta vähän kevyemmällä mielellä. Olen jopa palannut rataharjoituksiin Aleksin seuraksi. Enää ei tee kipeää, vain vähän tuntemuksia jos on tehty liian pitkä lenkki, ja nytkin juostaan vain joka toinen päivä. Onneksi vauhti ei tunnu tekevän eroa tuntemusten ja niistä palautumisen välillä, joten voin vähillä juoksukilometreilläni tehdä kovia treeniä, ja pitää peruskunnosta huolen korvaavilla. Jännä juttu muuten, korvaavatkin maistuvat paremmilta, kun tietää että paikat alkavat parantua. Mutta koputetaan nyt puuta oikein hitokseen tässä vaiheessa, jottei tämä julistus kostaudu vielä. Vaiva ei ole vielä 100% ohi.
Oli minulla muutakin iloista kerrottavaa. Kuten tiedetään, olen saanut valmennettavakseni nyt useammankin juoksijan. Jo talvella treeneissä oli nähtävillä hyvää kehitystä kaikilla, mutta nyt näin kisakauden alussa korjataan jo ensimmäisiä varsinaisia hedelmiä. Timo Valkonen tässä nimittäin viime lauantaina otti SM-kultaa yli 35v sarjassa, puolimaratonilla. Yleisessäkin sarjassa mies olisi ollut 11. ja aika 1.13.44 a) parantaa hänen ennätystään minuutti 51 sekuntia, ja b) olisi parantanut minunkin ennätystä 47 sekuntia! Vielä kerran onnea Timolle :) Omien valmennettavien hyvistä menoista voimaantuu itsekin!