Pettymysten ja muutosten vuosi 2019
Vuosikymmen vaihtui ja blogiin taisi tulla vuonna 2109 tarinoitua ainoastaan kaksi kertaa. Edellisestä kirjoituksesta on yli kymmenen kuukautta, koska urheilun saralla kulunut vuosi tarjosi ainoastaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Juoksujen osalta kömyttiin pohjamudissa, ja vähän puolivillaista on tekemiseni edelleenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni lajinvaihto oli vakavassa harkinnassa, niin suurta oli turhautumiseni. Yksityiselämän puolella sen sijaan koin vuoden viimeisen puolikkaan aikana niin suuria muutoksia, että ihmettelenpä vieläkin, miten tähän päädyttiin. Ja ainoastaan positiivisessa mielessä - olen nykytilanteeseen melkoisen tyytyväinen, ei voi muuta sanoa. Näitten seikkojen valossa kulunut vuosi onkin ollut millä tahansa tavoin mitattuna elämäni vaiherikkain vuosi. Mutta mikäpä mättää Henkan juoksuissa? Aletaanpa perkaamaan koko surkeiden sattumusten sarjaa auki, aina maaliskuun lopusta lähtien.
Alkuvuosi 2019 sujui treenien osalta hyvin. Eteenpäin mentiin jo ihan viikkotasolla, ja kehitystä huomasin erityisesti pitkissä kovissa harjoituksissa. Edellisvuoden marraskuussa aloitetut 30 km tv-reippaat saivat alkuaikoina miehen käpertymään sikiöasentoon eteisen lattialle, mutta jo joulukuun lopussa jalka nousi kevyesti. Kehitys oli eittämättä nopeaa, ja tuntuikin siltä, että nyt löytyi sapluuna, jolla treenata kohti maratonvuotta 2019. Olen noita aiempia treenejä selittänyt auki jo aiemmassa kirjoituksessa, joten en niitä sen ihmeemmin nyt sivua. Viikkotasolla kovimmillaan tuli 15 h kardiotreeniä. Mukana oli tosin korvaavia lajeja juoksun ohella, kuten spinning-pyörällä vispaamista ja crosstraineria. Tuonkin asian valossa on aika surkuhupaisaa ajatella, että rasitusvammat vaanivat tietämättäni jälleen nurkan takana. Olin noihin aikoihin vielä vanhassa työpaikassa, mikä piti sisällään paljon jalkojen päällä olemista sekä muutenkin ruumiillista työtä. Fyysistä kuormitusta kertyi siis ikään kuin varkain.
Helmikuu vaihtui maaliskuuksi, vauhdit kovenivat ja pidot paranivat. Olin Konstan kanssa arponut, lähtisinkö SM-maantien puolikkaalle, vaiko vastaavalle matkalle Helsinki Spring Marathonille. Kaksi viikkoa ennen kuun vaihtumista juoksin jo perinteeksi muodostuneen 30 km tv-reippaan, joka menikin pk2-alueella höntsäilyksi. Vauhti asettui 4:23/km tuntumaan keskisykkeen pysytellessä maltillisessa 143:ssa. Reilusti alle aerobisen kynnyksen, siis. Vertailun vuoksi vuoden 2018 marraskuussa juostu vastaava treeni samalla reitillä meni 155 keskisykkeellä, kokonaiset 12 lyöntiä korkeammalla. Nyt tuntuma oli oikeasti helppo ja olisin voinut juosta vaikka maratonin täyteen. Säästelin kuitenkin itseäni viikon päästä juostavaa 15 km testijuoksua varten.
Maaliskuun viimeisellä viikolla innostuin hurjastelemaan muutenkin. Aikuista miestä lapsetti, ja päätin ottaa Mukkulankadun Strava-segmentin haltuun. Aiempi ennätys taisi olla vuodelta 2015, joten ajattelin kyseessä olevan kovakin haaste. 1,5 km mittainen pätkä lohkesi nimiini kuitenkin yllättävän helposti. Lenkin lomassa juoksin extrana vielä 3 x 1000 m tuntuman mukaan Merrasjärven suoralla, ja vauhdit asettuivat 3:18 nurkille. Keli oli tuulinen, mutta vauhdinpito helppoa. Vetojen jälkeen jäähdyttelyssä tunsin pientä heijastetta vasemmassa pakarassa. Mitään eksaktia paikkaa jumitukselle oli vaikea osoittaa, joten pistin tuntemukset kylmän sään piikkiin. Lauantaina suuntasin luottavaisin mielin Pulkkilanharjulle testijuoksua suorittamaan. Meinasi jopa hieman jännittää, sillä tunnelma oli kuin olisin viivalle asettumassa. Kenkävalintana toimi Nike Zoom Fly’t, jokamiehen versiot kohutusta Vaporfly 4% -kengästä. Itse treeni kulki odotuksiin nähden yllättävän heikosti. Ei mitään mainittavan huonoa, mutta ei kyllä hyvääkään. 11 km kohdilla tunsin jälleen vasemmassa pakarassa jonkin hirttävän kiinni. Kireyden tunne helpotti loppua kohden, ollen kuitenkin koko treenin loppuun asti läsnä. Päätin haudata haaveet SM-puolikkaasta, ja suunnata Spring Marathonille. 15 km loppuaika enteili 1:17 -alkuista aikaa (hyvänä päivänä), joten tien tukkeeksi ei olisi järkevää lähteä.
Illalla tein vielä palauttavaa pyörittelyä crosstrainerilla. Sunnuntain käytin auton kevätsiivoukseen, moottoritilan pesuun sekä ilmansuodattimen vaihtoon. Operaatio vei kokonaisuudessaan kuusi tuntia, mutta ehdin siltikin illaksi tekemään lisää palauttavaa crossia Launeen GoGo Expressiin. Jalat tuntuivat aika väsyneiltä eilisen jäljiltä, mutta nyt tunsin ensimmäistä kertaa jotain poikkeavaa syvällä vasemmassa pakarassani, sekä sen "taitekohdassa" jossa gluteus maximus yhdistyy takareiteen.
Seuraavana päivänä suunnatessani lenkille olikin koko vasen pakara aivan helvetillisen kipeä. Juoksuaskeleessa suurinta tuskaa aiheuttivat "kuopaisu" sekä lentovaihe, jossa jalka on ilmassa valmistautuen askelkontaktiin. Jos on pehmytkudosvaivaa, niin mitäpä sitä tekisi oireita helpottaakseen? No hierontaa sekä venyttelyä tietenkin. Tilapäistä apua tästä olikin, mutta kipu ja särky palasivat aina uudelleen. Aloitin korvaavan harjoittelun, sekä burana-kuurin että kylmähoidon, ja kyselin Konstalta, miten lähestyvän Spring Marathonin suhteen toimittaisiin. Yhteistuumin päätimme, että lähden viivalle kokeilemaan, miltä jalka tuntuu. Aika starttiin olisi kaksi viikkoa, joten arvelin ajan puitteissa täysin kuntoutuvani.
Miten väärässä olinkaan.
Kaksi viikkoa kuluivat siis korvaavan harjoittelun merkeissä crosstraineria sekä kuntopyörää polkiessa. Pakarakipu oli paranemaan päin, mutta nyt se oli mystisesti alkanut heijastaa takareiden yläosaan sekä alemmas lihasrunkoon. Vielä kisaa edeltävän päivän iltana emmin osanottoani, mutta verryttelyä sekä avauksia tehdessäni tuntui jalka ihan kohtuu hyvältä. Tässä vaiheessa ajattelin, että siellä on vain piriformis asettunut poikkiteloin juoksujani haittaamaan.
Kisapäivän aamuna ajoin pk-seudulle, eikä jumitus pakarassa ainakaan helpottunut reilun tunnin automatkan aikana. Olin sopinut näkeväni Timon ja Konstan kisakanslian edustalla sopien vähän vauhdinjaosta. Timon kanssa verrytellessäni pakaraa kiristi jälleen. Kun tein avaavia vetoja, huomasin etteivät tuntemukset olleetkaan kovemmissa vauhdeissa hirveän voimakkaita. Niinpä sitä löysinkin itseni seisomassa viivalla lappu rinnassa.
Suunnitelmana oli, että juoksen aika varovaisen tunnustellen pakaran ehdoilla. Nuo suunnitelmat sain kuitenkin heittää romukoppaan viimeistään siinä vaiheessa, kun lähtölaukaus kajahti. Kun kisataan, niin kisataan, eikä turhia löysäillä. Silloin ulosmitataan sen hetkinen tuloskunto, eikä jossittelulle jätetä sijaa. Endorfiinien ja adrenaliinin erittyessä kroppaan vaimenevat myös kipusignaalit. Niinpä en tuntenut mitään epämääräistä pakara-takareisi -akselilla koko kisan aikana. Juoksutuntuma oli siltikin sanalla sanoen outo. Aivan kuin olisin mennyt käsijarru päällä, ja 3:40 min/km vauhtikin tuotti kovia ponnisteluja, vaikkei se kovin pahalta tuntunutkaan. Maaliviiva ylittyi 1:18:01 ajassa (unohdin pysäyttää kellosta ajanoton), mikä oli itselle aika isokin pettymys. Suorituksena se tuntui todella keskinkertaiselta ottaen huomioon talven hyvin sujuneet treenit. Aiemmat viikot toki olivat menneet pieleen oikuttelevan pakaran takia, mutta ei sen kunnon kai näin nopeasti pitäisi laskea? Maalialueella tein virheen istuessani suht pitkäksi aikaa maahan. Sillä lähtiessäni liikkeelle tuntui aivan siltä, kuinka joku olisi vetänyt kuminauhan kireälle syvällä pakarassani ja takareidessäni. Nyt mieleeni nousi ensimmäistä kertaa isompi huoli, että ehkä puolikkaan juokseminen ei ollutkaan kovin viisas ratkaisu (voi pyhä yksinkertaisuus). Totuus iski vasten kasvoja saavuttuani Lahteen, jälleen reilun tunnin matkustamisen jälkeen. Sillä nyt noustessani autosta kiputuntemus oli ylhäällä takareidessä luokkaa 10/10. Aivan kuin joku olisi iskenyt puukolla pakaran ja takareiden yhtymäkohtaan, tuntui lähes siltä, että kohta lähtee jalka alta. Viimeistään nyt tiesin mokanneeni aika pahasti.
Koska kipu oli selkeämmin siirtynyt pakarasta takareiden yläosaan, olivat oireetkin nyt täsmällisempiä. Eli sellaisia, mitä oli helpompi googlettaa. Ja koska suomeksi löytyvä tieto urheiluvammoista on äärimmäisen puutteellista, etsin tietoa sanoilla ”upper hamstring pain”. Ja silmiini osuikin artikkeli kestävyysjuoksijoiden vammasta nimellä ”proximal hamstring tendinopathy”, hamstring-lihasten jänteiden origon tulehdustila. Vaivaa ei pidä sekoittaa hamstring-syndroomaan, joka on laadultaan pahasti kroonistunut, degeneratiivinen tendinopatia. Tuolloin jännejuosteet paksuuntuvat ja arpikudosta syntyy paksun jänneosan sisälle. Pitkään jatkuessaan tällainen oireilu voi johtaa siihen, että elimistö yrittää korjata tilannetta kasvattamalla jänteiden kiinnityskohtaan iskiashermohaarojen ympärille kiinnikkeitä, jolloin hermon liikkuvuus vähenee ja siihen kohdistuva hankaus lisääntyy. Hermo saattaa ääritapauksissa ”palaa kiinni” jänteisiin sekä lihaskalvoihin. Suomessa Sakari Orava on ollut uranuurtaja takareisivammojen hoidon kehityksessä, ja kehittänyt edellä mainittuun vammaan soveltuvan leikkauksen. Ennen kuin vaiva kehittyisi leikkaushoitoa vaativaksi, päätin suunnata kaikki voimani jalan kuntoon saamiseksi. Urheilulääkärillä itsediagnoosini sai varmistuksen: istuinkyhmyn kipu eli hamstring-insertion tendinoosi. Takareiden lihaksiston rasitusvammat ovat kestävyyslajeissa hyvin yleisiä, ja ne uusiutuvat herkästi. Tämän sain kokea kantapään kautta.
Alkoi kova kuntoutus. Onnekseni minulla oli tukenani asiansa osaava mies, Fysakos Lahden toimipisteen Markus Kangasvieri. Hän on FC-Lahden joukkueen oma fysioterapeutti, joten kokemusta takareisivammoista löytyy. Ensimmäisellä käyntikerralla katsottiin lähinnä liikeratoja ja nivelkulmia, eli asentoja mitkä provosoivat kiputuntemuksia. Takareisien voimatasoissa ei ollut puolieroja, eikä jänneinsertion painelukaan tehnyt kipeää. Vaikka vaivani ei ollut edennytkään kovin pahaksi, sain kuulla varoituksen sanasen: takareisivammat ovat pahimmillaan äärimmäisen pitkäkestoisia ja sitkeitä, ja ne tulevat vaatimaan pitkän kuntoutuksen sekä ylläpitävää harjoittelua pitkään akuuttivaiheen jälkeenkin. Ja koska kyseessä oli vielä jännealueen rasitusvamma (jänteille on ominaista huono verenkierto sekä hidas aineenvaihdunta), olisi edessä oleva pitkä kuntoutus. Takareiden kolmesta lihaksesta ongelmallisin on yleensä puolijänteinen lihas semitendinosus, joka nimensä mukaisesti kestää huonosti esim. venyttelyä. Toukokuu keskityttiin lähinnä staattisiin pitoihin sekä isometrisiin harjoitteisiin. Juoksu oli luonnollisesti ehdottoman kiellettyä, samoin pitkät venytykset. Tässä vaiheessa päätin pitää suuni kiinni 30 sek mittaisista aitajuoksijan asentoa mukailevista venytyksistä, joilla ”hoidin” takareittäni, kun oireet ensin ilmaantuivat.
Kesäkuussa mukaan otettiin eksentriset eli jarruttavat harjoitteet, joissa lihas ja jänne pitenevät, vaikka ne samalla supistuvat. Avainasemassa kuntoutuksen aikana oli hallittu kivuntuotto. Lepoa vältettiin, ja jänteen kuormittaminen aloitettiin mahdollisimman nopeasti harjoittelemalla valvotusti ja hallitusti kivun sallimissa rajoissa. Jänteissä on paljon kollageeni-nimistä proteiinia, jonka vetolujuus on suuri. Täydellisen levon aikana kollageenisäikeiden väliin alkaa kertyä nestettä, mikä haurastuttaa tätä säiemäistä kudosta. Muutaman viikon levon aikana jänne ehtii jo heikentyä selvästi. Kun harjoittelu aloitetaan pitkän levon jälkeen uudelleen, venyttely ja eksentriset tai nopeat liikkeet ärsyttävät levossa heikentynyttä jännettä uudelleen. Sykli on siis valmis, ja jännevaiva pitkittyy huomattavasti. Fyssarin mukaan kipua pelätään nykyään aivan liikaa, mutta sitä saa ja pitää tuntua erityisesti kuntoutusvaiheessa. Tekemissäni harjoitteissa kipuani arvioitiin 10-portaisella asteikolla, ja sen piti asettua välille 3-4. Alkuun liikkeet tuntuivat todella raskailta, ja huomasin pakaroideni olevan lihaskunnoltaan ja -voimaltaan melkoisen heikot. Erityisesti vasemman puolen hermotus tuntui olevan pielessä, sillä keskimmäistä pakaralihasta oli vaikea saada aktivoitumaan. Myös lonkan etupuolella oleva TFL eli tensor fascia latae oli aiemmin keväällä oikutellut, mikä selittyy gluteus mediuksen heikkoudella. Kun se ei pysty stabiloimaan lantiokoria riittävästi, ottaa TFL roolia, mikä sille ei varsinaisesti edes kuulu. Seurauksena IT-kalvo kiristyy, ja polven patellajänne saattaa kipeytyä… Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Aikaa kului, takareiden liikeradat laajenivat ja kiputuntemukset harjoitteissa pienenivät. Korvaava harjoittelu oli sallittu, ja investoinkin maantiepyörään mielenterveyteni ylläpitämiseksi. Aikanaan olen kuulemma vannonut Konstalle, etten tulisi ikinä pyöräilyä harrastamaan. Olen ilmeisesti tunnustautunut jossain määrin jopa pyöräilyvastaiseksi? Tätä minun on vaikea ymmärtää, sillä olen saanut huomata, että rasitusvammojen kiusatessa on eritoten maantiepyöräily mitä mainioin kesälaji. Se on myös samalla todella tehokas kunnon kohottaja, sillä voit vispata tunnin lenkkejä aerobisen koneiston juurikaan väsymättä. Säästyt juoksun iskutukselta, ja jalkavoimat kehittyvät kadenssia tehokkaasti vaihtelemalla. Ennen ensimmäisiä lenkkejäni olin levännyt laakereillani puolisentoista kuukautta lähinnä sisäsoutua silloin tällöin kokeilleena. Intoa oli siis enemmän kuin kuntoa, ja taitoin kolmen päivän sisään lähes 200 km pyörätreeniä, korkeahkoilla sykkeillä totta kai. Elimistö löikin jarruja päälle ylikuormituksen merkiksi, ja neljännen päivän aamuna olikin oloni todella paska. Pienimuotoinen kesäflunssakin siis koettiin, lähinnä ylirasituksen johdosta, ja tajusin ottaa järjen mukaan harjoitteluuni.
Juhannuksen jälkeisellä viikolla elettiin jänniä aikoja, sillä olin hakenut opiskelemaan fysioterapiaa ammattikorkeakouluihin ympäri Suomen. Minullahan oli jo ennestään AMK-tutkinto takataskussa, mutta koulutustani (teollinen muotoilija AMK, pääaine ajoneuvomuotoilu) vastaavia töitä en ollut päässyt tekemään vielä päivääkään. Nykyinen työnikään ei ollut sieltä parhaimmasta päästä, joten ratkaisuja oli tehtävä. Uudelleenkouluttautuminen alkoi olla varteenotettava vaihtoehto, ja alaksi oli pitkän pohdinnan jälkeen valikoitunut fysioterapia. Mikä on sinänsä loogista, koska kiinnostusta ja ymmärrystä erityisesti alaraajojen kuormitusfysiologiasta löytyy oman urheilutaustan vuoksi jo ennestään. 26.6. saapuivat tulokset, ja olin kuin olinkin päässyt suoraan sisään Turun AMK:hon. Laureaan ja Metropoliaan olin varasijoilla. Kuitenkin tuona samana päivänä ja eritoten viikonloppuna tapahtui eräs toinenkin merkittävä seikka, joka vaikuttaa elämääni edelleen. Samalla se laittoi liikkeelle tapahtumasarjan, jonka katson johdattaneen minut tilanteeseen, jossa nyt olen. Pelasin isolla riskillä hyläten koulupaikkani Turussa ja valvoin öitä miettien valintojani. Näin jälkikäteen ajateltuna riskinotto kannatti. Kerron näistä asioista lisää hieman myöhemmin, sillä takareisikronikasta en ole vielä kertonut kaikkea haluamaani.
Viimein uskalsin ottaa ensimmäiset juoksuaskeleeni. Kunto oli arvatenkin todella huono, mutta yllättävän nopeasti se tuntui kuitenkin kohoavan. Kiersin Radiomäen urheilukenttää 5:42 kilsavauhdilla ja 134 keskisykkeellä. Istuinkyhmyn läheisyydessä ei tuntunut enää kipua, lähinnä lievää kiristävää tunnetta. En siis täysin terveeksi itseäni uskaltanut julistaa, mutta ero entiseen oli huikea. Silloin jo pelkkä jalan eteen vienti vähänkään nopeammin aiheutti kiinni hirttämisen tunteen. Olihan tässä kolme kuukautta jo tehty armottoman kovaa kuntoutusta, ja lisää olisi luvassa juoksun tullessa takaisin lajivalikoimaan. Kasvatin lenkkejä aina 15 min kerrallaan, ja kun ensimmäinen puolitoistatuntinen sujui kivuitta, oli riemuni suuri. Kyllä tästä vielä noustaan! Mitään kovempia treenejä en tulisi tekemään vielä aikoihin, sillä olisi ensiarvoisen tärkeää totuttaa paikat volyymiin. Noihin aikoihin takareiteen annettiin myös kolme hoitokertaa Shockwave-käsittelyä. Hoito kestää 5-10 minuuttia, jonka aikana motorisoidulla, paineilmalla toimivalla iskupäällä tuotetaan hallittua mikrotraumaa kudokseen. Iskujen määrä vaihtelee 1000-5000 riippuen vaivasta. Aineenvaihdunta vilkastuu, paranemisprosessi alkaa ja jatkuu hoidon jälkeen (väittämän mukaan). En tiedä, hyödyinkä hoidosta mitään, mutta tulipahan kokeiltua.
Kesä vaihtui syksyyn, ja aloitin myös uudessa työpaikassa syys-lokakuun vaihteessa. Samalla istumatyö lisääntyi merkittävästi. Jo miellyttävän hiljaisena pysytellyt takareisi alkoi kiukutella uudelleen. Se ei enää kipeytynyt, mutta omituinen kireyden tunne oli läsnä. Erityisesti istuttuani pitkään näyttöpäätteen edessä tuntuivat lihakset jäykistyvän. Lokakuun alkuun ajoittui myös ensimmäinen 100 km viikko pitkään aikaan, joka tosin on vaikkapa vuoden takaisiin määriin verrattuna aika maltillinen lukema. Se kuitenkin yhdistettynä istumatyöhön oli hieman myrkyllinen kombo, ja jo voitetuksi luulemani takareisivaiva nosti päätään. Sain sen kohtuu hyväksi lihashuollon ja samojen jumppaliikkeiden voimin, joilla koipea kesälläkin huolsin. Taukoa en pitänyt juoksusta enää lainkaan, mutta toisinaan oli otettava välipäiviksi mukaan muita lajeja, kuten crosstrainerilla polkemista ja spinningiä. Olin kuitenkin niin kypsä koko takareisivaivaan, että päätin mieluummin juoksevani vaikka pienissä kivuissa, kuin murehtien asiaa sohvanpohjalla. Viikkokilsat laskivat 50-70 km tasolle, mikä alkaa jo olemaan tuloskuntoon tähtäävälle juoksijalle lapsellisen kevyttä harjoittelua. Toki siinä tuli koneistoa treenattua muillakin tavoilla, ja tunneissa annos oli viikoittain 13-15 h luokkaa. Totesinkin eräälle tuttavalle, että on tyydyttävä kuntoliikuntaan, kun ei voi urheilla. Takareisi siis rajoitti liikaa tekemistä, joten menin valittamaan työterveyteen. Jotain tarttis tehdä, jälleen kerran.
Sain lähetteen työfyssarille. Mitään uutta takareisivaivan saralla en tuolta kerralta oppinut, mutta uutena asiana minulle valkeni vasemman alaselkäni olevan aivan hirvittävässä jumissa. Sattumoisin sama puoli, jonka takareisi oli kiukutellut jo yli seitsemän (!) kuukautta. Hierojalla asiaan puututtiin, ja aloin kiinnittää erityishuomiota työergonomiaan. Jumit pehmenivät, mutta takareisi ei ollut vieläkään 100% kunnossa. Marraskuun ajan olin tehnyt bulgarialaista kyykkyä sekä suorin jaloin maastavetoa, ja taka-akseli tuntui saaneen kyytiä. Erityisesti pakaralihakset tuntuivat hyötyneen voimaharjoittelusta, sillä lantiokorin pitäminen oikeassa asennossa ei vaatinut enää tietoista ponnistelua. Korsetti pysyi kasassa verraten helposti. Ääriasennot kuitenkin kiristivät voimakkaasti istuinkyhmyn tuntumassa, pahinta oli kurottaminen maata kohti polvi ja lonkka pienessä fleksiossa. Varasinpa siis vielä uuden ajan työterveyslääkärille, ja pyysin lähetteen magneettikuviin. Joku voi tietysti ajatella, miksi menin kuvauttamaan paikkoja vasta näin myöhäisessä vaiheessa. Oireeni olivat kuitenkin akuuttivaiheessa niin selkeät (mukaan lukien kliinisten testien aiheuttamat kiputuntemukset), ettei urheilulääkärin mukaan tarvetta kuvaukselle tuolloin ollut. Nyt kuitenkin aikaa oli kulunut jo sen verran, että repeämätkin olisivat ehtineet parantua. Ja revenneellä takareidellä (olkoonkin sitten lihas tai jänne) ei tehdä bulgarialaista kyykkyä 50 kg painolla ilman hirvittäviä tuskia. Leposärkyä ei myöskään ollut, mutta rasitukseen takareiteni reagoi menemällä kireäksi. Aivan kuin suojamekanismi.
Itse kuvaus suoritettiin 19.12. Kokemus itsessään oli mielenkiintoinen, ja kuvaus ensimmäinen laatuaan, jota minulle on suoritettu. Meinasin tosin nukahtaa kuvausputken sisään, sillä toimenpide kesti 1 h 15 min. Onhan minulla mittaa 188 cm, ja kyseessä oli lonkan ja reisien laaja magneettitutkimus. Maksoin kuvauksen omasta pussistani, ja jäin odottelemaan kuvia hieman kauhunsekaisin tuntein. Kas siinäpä olisi joululahjaa kerrakseen, josko sieltä paljastuisi jotakin aivan katastrofaalista saatetekstein ”semimembranosus revennyt 75 % irti istuinkyhmystä”. Jo seuraavana päivänä sain kuin sainkin MRI:n tulokset, ja löydökset löivät minut ällikällä. Tai pikemminkin niiden puute – kuvissa ei havaittu mitään poikkeavaa, ei edes tendinoosiin viittaavaa.
Tieto tuli sinänsä harmittavaan saumaan, etten voinut konsultoida pitkien joululomien vuoksi lääkäriä uudemman kerran lausunnon tiimoilta. Raastava epätietoisuus siis jatkuisi ensi vuoden puolelle, onko tosiaan niin, että valtakunnassa kaikki hyvin? Muistan kuvausta edeltäneen päivän olleen hyvin kevyt, enkä ollut saanut provosoitua kireyden tuntemuksia lainkaan itse MRI:n päivänä. Voihan olla niin, että jänteet ja lihakset ovatkin muuten ehjiä, mutta toistorasitukseen ne reagoivat vielä jäykistymällä? Tämä selittäisi sen, miksi vaiva ei näkyisi kuvissa. Olihan edessäni täysin vastaavaa tilanne yli vuoden päivät iliopsoaksen kanssa, reväytettyäni sen pahasti vuoden 2016 marraskuussa. Kenties olen vain vainoharhainen takareiteni suhteen, olenhan lukenut (liikaa) tarinoita hamstring syndroomaksi asti edenneistä tapauksista ja pitkistä toipumiskertomuksista. Haluaisin kuitenkin vielä saada toisenkin lausunnon kuvistani, mieluiten urheilulääkäriltä. Nyt niitä oli katsonut yleislääkäri, olkoonkin radiologian erikoislääkäri hänkin. Takareisivammat kuitenkin vaativat ymmärtääkseni harjaantunutta silmää ja vankkaa ymmärrystä itse vammasta. Siksi onkin turha itsekseen noita kuvia tuijottaa, jotka sain mukaani DVD-levyllä. Mutta näin maallikon silmiin näyttävät istuinkyhmyihin kiinnittyvät jänteet prikulleen symmetrisiltä.
Onko siis tarvetta enää toiselle lausunnolle? Joulun vietin kotikonnuillani Padasjoella, mikä tiesi korvaavan harjoittelun olevan poissuljettua ainakin juhlapyhien ajan. Lahdessa vietettiin mustaa joulua, mutta Padasjoelle saavuttuani olikin maa yllätyksekseni valkoinen. Ja lisää lunta tuprutti aattoyönä. En ollut asiaan varautunut, ja olinkin pakannut mukaani vain perusmallin juoksukengät. Nastakenkien intohimoiseksi vihaajaksi tunnustautuvana tämä oli minulle ihan ok, olenhan myös aiempina talvina selviytynyt ilman nastureita. Joulupäivänä lähdin varovaisesti liikkeelle, mutta olin yllättynyt siitä, miten helpolta juoksu tuntui. Olosuhteet huomioon ottaen, sillä olihan sitä lunta ehtinyt kertyä jonkin verran. Juoksin 12 km aika tarkalleen tuntiin, eikä takareisi vaivannut lainkaan. Pientä heijastetta pakarassa lähinnä. Ajattelin, että kyllä se viimeistään tapanina tuntuu aamutuimaan. Vaan toisin kävi, sillä myös 26.12 juoksin oireettomalla jalalla, nyt peräti 14 km. 27.12 hyppäsin juoksumatolle, jotta voisin vaihtaa lajia vaikkapa sisäpyöräilyyn, jos kiristely alkaisi. Ei alkanut. Lauantai-aamuna en myöskään huomannut mitään epänormaaleja tuntemuksia, joten päätinpä kokeilla mitä takareisi sanoo kilpailuvauhtisista 1000 m vedoista. Pakkasin mukaani jo lokakuussa ostamani Nike Vaporfly NEXT%:it. Nuo kengät ovat nykyisen arsenaalini tarkimmin varjeltu aarre, ja samalla lahja itselleni uuden työpaikan johdosta. Pistin juoksumaton rullaamaan, ja hämmästyin, miten jalka ei protestoinut vieläkään oikeastaan millään tavalla. Ainoastaan vatsa aiheutti mutkia matkaan, sillä jo alkuverkan jälkeen piti treeni pätkäistä ja käydä tyhjentämässä suoli. Ja vedot itsessään sujuivat ihmeellisen vaivattomasti. Joo, olihan minulla jalassa nämä Niken kohutut superkengät, joiden pitäisi tuoda juoksijalle 4-5% hyöty juoksun taloudellisuuteen, biomekaniikasta, fysiologiasta ym. riippuen. Mutta fakta on se, etten ole kisavauhtisia vetoja tehnyt kuin erinäisiä kokeiluja kuluneen 7 kk:n aikana, ja joka kerta on treeni tuntunut ikävältä kiristävän tunteen vuoksi perskannikassa. Nyt tilanne oli aivan toinen. Itse treeni koostui 6 x 1000 m vedoista 0% kulmaan, 90 sek palautuksilla. Vauhdit olivat 3:30 min/km, ja vetojen jälkeiset viimeiset kolme kilometriä juoksin 4:07 min/km vauhtia. Kivuttomia kilometrejä yhtä kaikki, joita ehtikin kertyä 16.
Aiemmat kokeiluni ovat poikkeuksetta aiheuttaneet seuraavalle päivälle todella ikävän kireyden tunteen takareiteen ja pakaraan. Sunnuntaina en kuitenkaan huomannut mitään vastaavia oireita. Siitä muodostui välipäivä, ja kävin vain palauttavalla kävelylenkillä. Mutta juostakin olisin voinut, sen verta hyvänä jalka jostain kumman syystä oli. Vuoden viimeisellä viikolla kerrytin 73 kilometriä. Se on edelleen hyvin vähän, mutta minun ei tarvinnut rajoittaa tekemistä takareiden vuoksi. Jatkoin juoksua aika varovaisen tunnustellen, ja uudenvuodenaattona kokeilin jälleen juosta hieman kovemman treenin. Vetelin matolla 3 x 2000 m 2 min palautuksilla. Vauhdit olivat 4:00, 3:50 ja 3:40. Tuntuma oli koko treenin todella helppo ja juokseminen tuntui kivalta – eikä takareisi vieläkään ottanut kipeää. Uudenvuodenpäivän aamuna sain myöskin ilokseni huomata, ettei kiristely ollut palannut vieläkään. Sattuneista syistä lenkille lähtö venyi niinkin myöhäiseksi kuin lähemmäs iltakymmentä, mutta sain jälleen nauttia oireettomasta matkanteosta.
2.1. vetelin matolla 12 km rentoa 4:55 kilometrivauhtia, eikä takareidelle tarvinnut uhrata ajatuksia. Ainoastaan viimeinen vartti meni nieleskellessä, sillä liian raskaan välipalan vuoksi meinasi laatta lentää närästyksen takia. Ja näin saavumme tähän päivään. Minulla on suunnitelmissa kokeilla oikeasti pitkää (25 km, kenties yli) lenkkiä jonakin tulevana viikonloppuna, takareiden tuntemuksia toki kuunnellen. Olen noita pari kertaa jo aiemmin syksyllä kokeillut, mutta myöhemmin olen saanut katua seuraavana päivänä kipuilevan jalan vuoksi. Vuoden 2019 viimeisellä viikolla juoksukilometrejä kertyi 72, ja uuden vuosikymmenen ensimmäisellä vastaavalla jo peräti 82. Nyt minulla onkin ensimmäistä kertaa sitten huhtikuun tunne, että olen viimein pääsemässä takareisikronikassa niskan päälle. Marras-joulukuun ajan tein tunnollisesti bulgarialaista kyykkyä sekä suorin jaloin maastavetoa, joiden veikkaan olleen melko suuressa roolissa oireiden helpottamisessa. Nopea askelkontakti ja lentovaiheessa jalan eteen vienti tuottivat suurinta tuskaa persuksissa, ja maastavedon uskon olleen täsmälääke tähän vaivaan. Se kohdisti eksentrisen lihastyön juuri oikeaan paikkaan, joskin hieman epämukavien tuntemusten siivittämänä, mutta ”no pain no gain -mentaliteetti” on ainut, joka jännevaivoihin toden teolla puree. Hitaasti tapahtuva jarruttava toistorasitus ikään kuin pakottaa kollageenisäikeet järjestymään uudestaan, ja kun sama toistuu riittävän useasti välipäiviä unohtamatta (proteiinisynteesin tasoittumiseksi), on vaikutus toivotunlainen. Ainakin omassa tapauksessani. Veikkaan, että vastaavalla tavalla koko paska alkoi silloin maalis-huhtikuun vaihteessa: takana oli suhteellisen raskas treenijakso yhdistettynä fyysiseen työhön. Tähän päälle 6 h auton kimpussa asennossa, jossa takareidet ovat jatkuvassa eksentrisessä jännityksessä jo edellispäivän treenistä väsyneenä. Siinäpä yhdistelmä, joka niin sanotusti katkaisi kamelin selän.
Liikeratojen normalisoitumisen ja rasituksen sietokyvyn kehittymisen myötä onkin jäljellä enää juoksuun totutteleminen. Minkä aion tehdä maltilla, ja jättää kovemmat juoksut vielä toistaiseksi vähiin. Joku testinomainen 5 km kilpailu toki kiinnostaisi, ihan jotta tulisi todettua, miten huonossa kunnossa sitä ollaankaan. Luotto takareiden kestämisestä on niin ikään vahva, sillä kestäähän se jo vetotreenitkin, jotka toistomääriltään vastaavat lyhyemmän kilpailusuoritusten mittaa.
Liike ei siis lakkaa, minä juoksen edelleen. Tämä on juoksemiseen keskittyvä blogi, joten olen jättänyt muita asioita käsittelevät sepustukset vähemmälle. Mutta koska jo aiemmin tekstissä tuli aihetta sivuttua, kerronpa näin loppuun lyhyesti, mitä yksityiselämääni kuuluu. Sillä ovathan sen saralla tapahtuneet asiat samalla seikkoja, jotka vaikuttavat harjoitteluuni, antaen minulle virtaa suoriutua paremmin. Hieman reilu puoli vuotta sitten olin siis ajautunut umpikujaan. Minulla oli joko mahdollista jatkaa epämiellyttävässä ja fyysisesti kuormittavassa työssä, tai heittäytyä suoraan altaan syvään päähän muuttamalla Turkuun opiskelujen perässä. Elämänmuutoksena se tulisi olemaan suuri, mutta epätoivoiset tilanteet ajavat kohti epätoivoisia ratkaisuja. Fysioterapia toki kiinnosti minua alana, mutta siltikään en päässyt yli ajatuksesta, että minun olisi nyt valittava kahden pahan välillä. Kunnes kaikki muuttui tavattuani ihmisen, joka kuuntelee, ymmärtää, sekä välittää minusta aidosti. Olen aina toitottanut, miten yksin oleminen ei ole sama asia kuin yksinäisyys, mutta en voi väittää, ettenkö olisi toisinaan tukahduttanut tunnepuolta väsyttämällä itseni kovilla harjoitusjaksoilla. Koulupaikkoja tulee ja menee, ja ne ovat olemassa tavoitettavissani joka vuosi. Kuitenkaan tällaisia aitoja kohtaamisia ei tulisi eteen välttämättä enää koskaan uudelleen. Yhtäkkiä Lahdesta pois muuttaminen olikin ylitsepääsemättömän vastenmielinen ja vaikea ajatus. Toki stressasin valtavan paljon, oliko ratkaisuni oikea.
Kyllä oli.
Samalla aloin miettimään, mitä muita vaihtoehtoja minulla olisi elämäntilanteeni kohentamiseksi. Peruspalikat alkoivat olemaan kasassa, mutta työpaikan vaihtaminen houkutteli enemmän kuin koskaan aiemmin. Päätinkin yrittää vielä viimeisen kerran kurottaa kohti oman alani työpaikkaa lähettämällä avoimen hakemuksen Luhta Sportswear Companyyn. Olin yritystä jo pari kertaa aiemminkin lähestynyt saman asian tiimoilta, ja lopulta sinnikkyyteni palkittiin - 30.9.2019 aloitin vakituisessa työssä suunnittelutiimin assistenttina. Tuoteryhmänä toimivat vapaa-ajan kengät sekä urheilujalkineet. Kahden vuoden kujanjuoksu oli viimeinkin tullut päätökseen. Tuotesuunnittelun ja muotoilualan työpaikat ovat äärimmäisen harvassa, ja kilpailu alalla on todella kovaa. Osaaminen on voimakkaasti polarisoitunut, sillä vain parhaat pärjäävät, keskinkertaisuudelle ei ole sijaa. Uskokaa tai älkää, mutta ajoneuvomuotoilu sivuaa hyvinkin läheisesti kenkämuotoilua: ovathan molemmat ergonomia edellä liikkumiseen suunniteltuja tuotteita. Moni menestynyt ajoneuvomuotoilija on myöskin siirtynyt jatkamaan uraansa kenkäteollisuuden parissa esim. Adidakselle. Tämän tiesin jo opiskeluaikoinani, ja vähitellen siitä alkoi muodostua minulle haave. Unelmatyöhöni päästäkseni minun ei kuitenkaan tarvinnut lähteä Saksaan asti, sillä sellainen löytyi lopulta noin kuuden kilometrin päästä kotoa Luhdan tornista.
Sellainen oli vuoteni 2019. Sitkeästä urheiluvammasta toipuminen (90%:sesti, koputan puuta), parisuhteen löytäminen sekä unelmatyössä aloittaminen. Eivät kuluneet 12 kuukautta siis ihan pieleen tainneet mennäkään. Edelleen on aika epävarmaa, milloin pystyn palaamaan oikeasti tavoitteelliseen juoksuharjoitteluun. Mitään pitkän tähtäimen tavoitteita en vielä ole asettanut, mutta uskoisin, että viivalle tästä vielä asetutaan. Useammin kuin edellisvuonna! Parempaan suuntaan siis mennään koko ajan, joten en jaksa asiaa sen enempää stressata. Onhan elämässä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin urheilu – se lieneekin edellisvuoden tärkein opetus ja sanoma.